lauantai, 20. tammikuu 2018

Somelakko jatkuu

Taas hurahti viikko ilman tarvetta surffata Facebookissa, Instagramissa tai muuallakaan. Jotenkin minua on lakannut kiinnostamasta, millaista ruokaa kaverit syövät tai missä he käyvät jumppaamassa tai pämppäämässä. Harvalla on mitään sanottavaa yhteiskunnallisista tai muuten tärkeistä asioista. Oikeista ongelmista puhuminen, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, mielipiteiden ilmaiseminen ja muut tärkeät asiat on korvattu turhilla kuvilla ruoka-annoksista, viinipulloista, sisustuksista, teatterilipuista, punttisaleista, aina samoista naamoista ja anteeksi vain  - persuuksista. Ei voisi enempää tökkiä.

Olen tähän mennessä ottanut selfieitä ehkä kolmeen otteeseen ja julkaissut yhden kuvan. Senkin vain siksi, että se oli kaikessa kamaluudessaan niin hassu. Ikinä - IKINÄ - en voisi kuvitella, että tuhlaisin kallista aikaa ottamalla kymmeniä kuvia päivässä, huulet ällöttävällä ankkatörröllä, sentin pakkeli naamassa, ruumis kummallisesti "valokuvauksellisessa" asennossa ja mahdollisimman vähissä vaatteissa. En, vaikka olisin hyvännäköinen. Herranjestas, ettekö nuoret naiset todellakaan näe omaa typeryyttänne???

Tekisi mieli kiljaista Aina Inkeri Ankeisen tavoin: "Oi Luoja, ota minut jo pois täältä!"

Ihmisten aika kuluu nykyisin pelkkään turhuuteen: pelaamiseen, surffailuun, chattailuun, tositeeveen tuijottamiseen ja muuhun yhtä hölmöön.

Kuinka moni teistä lukijoista voi sanoa lukeneensa viime viikolla kirjan, tai edes osan siitä?

Kuinka moni oppi jotakin uutta, jonka vielä tälläkin viikolla muistaa?

Kuinka moni loi jotain uutta, omin käsin (ehkä keskimääräistä useampi, jos tätä "käsityöblogia" lukee)? 

Kuinka moni tapasi aidosti ystäviään sen sijaan, että tekstaili tai teki jotain muuta vastaavaa?

Kuinka moni malttoi pitää näppinsä irti kännykästä ollessaan läheistensä seurassa?

Itse voin vastata edellisiin kysymyksiin näin:

Luin viime viikolla kirjan ja aloitin heti perään toisen. Se kyllä jäi kesken, koska postista saapui odottamani Dan Brownin "Alku". Se piti aloittaa heti, joten kirjaston vanhat pumaskat saavat odottaa.

Opin viime viikolla tekemään Word-ohjelmalla kelvollisen sähköisen lomakkeen. Työaikana kylläkin, mutta omin voimin, ilman opastusta. Esimies kysyi, että osaanko moisen tehdä? Vastasin, että en. - Se on ihan helppoa, sanoi pomo ja häipyi. Siinä ohjeet.

En saanut yhtään käsityötä valmiiksi, mutta maalasin taulua kuvataidekurssilla. Ehkä sekin lasketaan.

En tavannut ystäviä omasta aloitteestani, mutta lauantai-iltana naapuri ilmestyi kutsumatta kellariimme illanviettoon. Ehkä se lasketaan.

Kirkkain silmin voin vastata viimeiseen kysymykseen, että en ikinä pidä kännykkää esillä, jos minulla on seuraa. Ei tulisi mieleenikään. Toivoisin sitä myös muilta ihmisiltä. Mikään ei ole niin epäkohteliasta, kun lueksia viestejä luurista, kun toinen yrittää seurustella.

En väitä olevani mitenkään parempi kuin muut ihmiset, mutta tällä hetkellä olen kapinamielialan vallassa. Haluaisin, että yhteiskuntamme palaisi edes parikymmentä vuotta taaksepäin. Aikaan, jolloin voimme katsoa ystävää silmiin henkilökohtaisesti, eikä somen kautta.

Paljon olisi sanottavaa vielä edellisten lisäksi, mutta lähden tästä seurustelemaan aviomieheni kanssa, henkilökohtaisesti.

Hyvää viikonlopun jatkoa kaikille, näin somen kautta...

 

images.jpg

 

 

 

 

 

lauantai, 13. tammikuu 2018

Kuulumisia somelakkolaiselta

Hei taas!

Olen anteeksiantamattomasti hylännyt teidät, rakkaat lukijani, suunnilleen viikoksi. Tein sen tahallani. Päätin muistella, millaista elämä oli ennen somea. Vietin koko viikon käymättä esimerkiksi Facebookissa tai täällä Vuodatuksessa. Olin nimittäin alkanut arvottaa itseäni sen mukaan, paljonko lukijoita viestini saavat. Koska en ole kovinkaan mielenkiintoinen henkilö, tulokset olivat melko niukkoja. Niinpä ihmisarvonikin tuppasi olemaan kelvollisen alarajoilla. Eikö ole älytöntä?

Viikon mittaan huomasin, että oli oikeastaan helpottavaa pitää tietokonetta kiinni iltaisin. Istun yleensä koko työpäivän tuijottaen sinivaloa hehkuvaa ruutua, joten vapaa-ajalla on terveellistäkin puuhata muuta. Totta puhuen en saanut paljonkaan tehdyksi, mutta silti sain aikani kulumaan. Vietin esimerkiksi yhden illan lojumalla peiton alla ja lukien kirjaa. En muista, milloin viimeksi tein niin. Nykyisin luen vain juttuja netistä. Kirjat toimivat lähinnä unilääkkeenä. Siksi lukukokemuskin jää todella pätkittäiseksi ja epämääräiseksi. Nyt saatoin keskittyä tarinaan toden teolla.

Kovin suuria saavutuksia tänä aikana ei tapahtunut. Kotini sain hoidettua ja vähän tehtyä ylimääräisiäkin hommia, mutta en viitsi niitä tässä luetella. Jokainen meistä tekee samoja juttuja.

Tytär juhli eilen 20-vuotispäiviään kellarimme biljardihuoneessa. Taisi olla ensimmäinen kerta sitten kymmenvuotispäivien. Oli hienoa, että luokkatoverit saapuivat paikalle, kuten olivat luvanneet. (Pelkäsin viimeiseen asti, että lupauksilla ei olekaan katetta... kiusatun lapsen äidin syndrooma, kai.)

Nuoret juhlivat siististi ja häipyivät jopa ennen aikojaan. Olivat kuulemma ostaneet liput saman illan musiikkikeikalle... ehkä syynä oli kutsumme epämääräisyys. Tytär oli pyytänyt kaverit juhlimaan kellariimme ja lupasi tarjota pientä syötävää. Juomat piti tuoda itse, koska päivänsankari on absolutisti. Biljardipöydän hän sentään oli maininnut. Lisäksi hän pyysi tuomaan villasukat, koska lattia saattaa olla kylmä. Niinpä kutsutut ehkä ajattelivat, etteivät viihdy paikalla kauan...

Suuri harmi olikin sitten, kun piti lähteä. Eivät he osanneet odottaa, että juhlatila on rivitalokolmion kokoinen, parkettilattiainen ja viihtyisä. Ja että tarjoilupöytä notkuu nuorison herkkuja. Ja että saa pelata biljardia, Aliasta, Twisteriä jne. Tai laulaa karaokea tai tanssia... Kaikkea kivaa olisi voinut olla, jos ei olisi tarvinnut lähteä keikalle, jonka kalliit liput polttivat taskussa.

No, he kyllä muistuttivat illan mittaan, että voivat suostua saapumaan toisenkin kerran. Ei edes tarvitse tarjoilla ruokaa.

Sellaista se on meillä. Kellarissamme on niin kivaa, että tulokkaita riittää. Sääli, jos tämän talon joutuu myymään. En kuitenkaan jaksa nyt spekuloida sillä asialla.

Minulla työkokeilu jatkuu ja isäntä painaa töitä sekä palkan edestä että tyttären perheen juuri hankitulla omakotitalotyömaalla. Yhteiset vapaahetket ovat kortilla. Niinpä en tuhlaa aikaa turhaan someiluun.

Siis, mahdollisesti kirjoittelen ensi viikolla lisää, tai sitten en. Suosittelen teillekin. Somelakkoa ihan kokeeksi.

 

 

 

 

 

 

lauantai, 6. tammikuu 2018

Uusi vuosi - uusi elämä?

Lähes viikko uutta vuotta takana. Lupasin edellisessä postauksessani, että nyt alkaa ilonpito.... hmm.

No joo, olen värjötellyt töissä ilman esimiestä, joka on lomalla. Ainoastaan siivooja ja yksi työtoveri ovat sulostuttaneet arkeani. Esimiehen viikoksi antamat työt tein kahdessa päivässä ja loppuajan olen yrittänyt saada aikaani kulumaan. Ripottelin kuitenkin annetut hommat pitkin viikkoa, ettei tarvinnut kovin monta päivää viettää nettiä selaillen. Olen todella iloinen, että pomo palaa ensi viikolla antamaan tekemistä. En viihdy jouten.

Torstaina työkaveri kertoi, että illalla olisi paikallisessa kulttuuritalossa venäläistä balettia. Varasin oitis yli kuudenkympin hintaisen lipun, koska ohjelmassa oli Joutsenlampi. Niinpä sain viettää iltani katsellen kauniita ballerinoja sekä uljaita nuorukaisia sukkahousuissaan...

Muuten meni ihan kivasti, mutta ärsytti, kuinka kovasti hehkutettu kulttuuritalo on rakennettu siten, että lavan syvyydestä puuttuu ainakin viisi metriä baletin kunnolliseen esittämiseen. Edellisessä kotikaupungissani oli täsmälleen sama ongelma. Milloin opitaan rakentamaan riittävän kokoisia lavoja? Suomessa on uskomattoman paljon nuukasti tehtyjä esiintymistiloja. Milloin opitaan menneiden tekeleiden virheistä? Tämäkin talo on rakennettu kauan sen jälkeen, kun syntymäkaupungissani paljastui tämä balettiongelma.

Mitäs muuta olen saanut aikaan? En paljonkaan. Eniten energiaa on kulunut oikein syömiseen. Olen yrittänyt syödä aamuisin edes jonkinlaisen aterian ja käyttänyt päivisin aikaa lounastamiseen. Aiemmin söin päivän ensimmäisen aterian vasta puoli neljän kieppeillä, kun pääsin töistä. Sitten menikin ilta puputtaessa kaikenlaista turhaa.

Olen myös pyrkinyt sänkyyn tuntia aiemmin kuin viime vuoden puolella. Seurauksena näistä toimista (tai niistä huolimatta) painoni putosi suunnilleen kilon viime sunnuntain jälkeen. Eli: syö ja nuku useammin / enemmän, niin laihdut. Hmm. Vaikeaa uskoa.

Yritän kuitenkin jatkaa tällä tiellä. Erityisesti sokeria olemme vältelleet koko perheen voimin. Itselleni se ei tee tiukkaa, mutta äsken mieheni kertoi, kuinka sankarillisesti oli välttänyt suklaatarjoilun päivän aikana. Wau. Saavutus sekin.

Parina iltana viikolla kävin jopa ompelemassa. Niinpä pikku-Siirin turkki alkaa olla valmis. Vain hihat pitää kääntää ja ommella kiinnitys. Siiri sovitti turkkia tänään ja oli niin HERKULLISEN kaunis. Kyllä taas taisin onnistua!

Turkki%20004.jpg

Turkki on ohuehkoa ja kevyttä trikoopohjalle tehtyä kangasta. Niinpä laitoinkin lämmikekerroksen vuorin ja turkin väliin. En tiedä, mikä materiaalin nimi on, mutta villavatiiniksi sanoin sitä ostaessani sen parikymmentä vuotta sitten... jäi käyttämättä silloin. (Tarkistin asian, ei se ainakaan mitään vatiinia ole...)

Uskomatonta, miten pitkällä aikajänteellä tämä minun ompeluhommani pyörii. Turkkikangas on uudehko, vuori aivan unohtuneesta palasta ja tuo "vatiini" ajalta, kun oma tyttäreni oli parivuotias. Hän täyttää tässä kuussa kaksikymmentä.

Jos vielä jollekulle on epäselvää, miksi blogini nimi on se, mikä se on, tässä ehkä löytyi selitys.

Mukavaa loppiaisillan loppua... olen taas iltamyöhään liikenteessä....

 

 

 

 

sunnuntai, 31. joulukuu 2017

Kaikkien Aikojen Parasta Uutta Vuotta!

Niin olen päättänyt. Ensi vuosi tulee olemaan kaikkien aikojen paras. Vaikka väkisin.

Olen käyttänyt nyt viitisen vuotta murehtimiseen. Hävennyt työttömyyttäni, vaikka se ei todellakaan ole oma syyni. Tein työni parhaan taitoni mukaan ennen potkuja, mutta en voi sille mitään, että olin väärällä jakkaralla väärään aikaan.

Olen pelännyt katastrofia, kotimme menetystä, konkurssia, kaiken päättymistä. Se on saanut minut jähmettymään. En ole halunnut enää nähdä vaivaa sellaisten asioiden eteen, joista emme saa enää itse ehkä nauttia (esim. puutarhanhoito). Nyt on talo myynnissä, mutta ei kelpaa kenellekään, työtä ei löydy, Kelan ruhtinaallinen työmarkkinatuki on juossut jo usean kuukauden, työpanokseni kelpaa kyllä edelleen Lahden kaupungille, mutta edes palkkatukipaikkaa ei löydy. Ylihuomenna aloitan kolmannen kuukauden pätkän työkokeilijana (Että vihaan sitä sanaa! Ihan kuin oikeasti kokeilisin, miten työtä tehdään! Tiedän jo, että osaan homman  - tiesin jo alottaessani - mutta kaupunki ei palkkaa ketään). Parempi sekin, kuin ei mitään. Saanhan käteen yli kaksisataa euroa enemmän kuin kotona kököttäessä.

Kaikkein eniten minua on harmittanut yhteiskunnan suhtautuminen meihin työttömiin ja kaiken kruunuksi pamahti ensi vuodeksi tämä kyykyttämislaki, aktiivimalli. En osaa sanoin kuvata, kuinka paljon se minua raivostuttaa. Vielä enemmän minua ottavat päähän tavalliset ihmiset, jotka nettipalstoilla puolustavat sitä. Ilmeisesti tässä maassa on vielä liikaa ihmisiä, joiden läheisistä ei kukaan ole joutunut vasten tahtoaan työttömäksi.

No, se menneestä. Ei ole hyvin sujunut.

Tänään tein kenties vähän kummallisia hommia. Olen jo vuosia pitänyt kirjaa kotitöistä. Siten näen, mitkä työt pitäisi tehdä milloinkin. Muutama tehtävä on jäänyt rästiin, pahasti. Niinpä päätin, että rumimmat tilaston pilaajat hoidetaan tänään pois ja huomenna aloitetaan puhtaalta pöydältä. Siispä pesin alkajaisiksi hellantauksen ja seuraavaksi siivosin kenkäkaapin. Lankkasin ja pakkasin kaikki turhat monot laatikoihin. Tosi tähdellistä suorittaa juuri uudenvuoden aattona! No, nytpä eivät enää vaivaa. Vielä jäi ensi vuodellekin kaikenlaista pikku hommaa...

Olen vähitellen yrittänyt aloitella ompeluakin peräti kahden kuukauden paussin jälkeen (siinä se nähdään, kuinka alamaissa olen ollut!). Eilen pyöräytin tyttärelle peruspuseron, kun törmäsin kankaaseen, jota en edes muistanut ostaneeni. Kankaan rippeistä ompelin tänään vielä pikkuhousut ja niihin sointuvan pipon.

Uusivuosi%20005.jpg

Ei vainkaan. Pöksyt ja pipo tulivat eri henkilöille... pääasia, että koko kangas on nyt käytetty. Ei jää rippeitä pyörimään nurkkiin.

Korjasin vielä yhden pikku mekon Siiri-tytölle. Olin tehnyt siitä aivan liian leveän vanhoilla Suuri Käsityö-lehden kaavoilla. Miksi ne ovat niin mahdottoman suuria?

Taas tuli tämä juhlapyhä hyvää ompeluvirettä hillitsemään, mutta minkä sille mahtaa? Ei auta, kuin siirtyä vähitellen juhlatunnelmaan mukaan. Olen tehnyt yhdeksän vakavaa uudenvuoden päätöstä entisten 27:n sijaan. Ehkä laatu korvaa määrän ja onnistun pikkuisen parantamaan elämänlaatuani. Yksi lupaus on kuitenkin tärkein:

Enää en suostu häpeämään ja suremaan. Nyt alkaa ilonpito. Tästä lähtien elämä on elämisen arvoista. Onhan minulla - ja meillä kaikilla - paljon aihetta kiitollisuuteen, kun asioita katsotaan oikeasta näkökulmasta.

Uusivuosi%20008.jpg

Haluan toivottaa kaikille lukijoille parempaa uuttavuotta, kuin olette ikinä kokeneet. Tapahtukoon ensi vuonna ihmeitä!

Uusivuosi%20002.jpg

Ihmeellinen se on tämäkin kasvi. Perushyasintti räjähti käsiin...

maanantai, 25. joulukuu 2017

Jouluhulina on ohi

No niin. Nyt on vanhemmat käyty tervehtimässä, lahjat jaettu, pelejä pelattu, lauluja laulettu. Kaikki hyvin maan päällä ja ihmisillä hyvä tahto, tai jotain sinne päin. Kyllä se meidän perheessämme pitää ihmeen hyvin paikkansa.

Hyvillä mielin saimme lähteä kotiin. Kerrankin sain vielä sanottua vanhemmilleni jotain kaunista viimeisiksi sanoiksi ennnen lähtöä. Se on minulle todella vaikeaa, koska itku runsaine kyynelineen purskahtaa heti esiin, kun edes ajattelen sanoa jotain nättiä. Äärimmäisen ärsyttävä piirre ihmisessä. Minkäänlaisesta puheen pitämisestä ei tule mitään ja laulutkin menevät pieleen, kuten joulupöydässä kävi "Maa on niin kaunis" -virrelle. Ensin meni isältä pala kurkkuun, sitten äidiltä ja lopulta minultakin. Sen jälkeen tyrehtyi koko virsi, vaikka isän videokamera jatkoikin nauhoittamista. Ei ole jälkikasvusta paikkaamaan vanhusten liikutuksen aiheuttamaa hämmennystä.

Jouluaatto%20013.jpg

Pukki jätti väliin meidän juhlamme. Hän kurkisti muutaman kerran ikkunasta ja aiheutti sähköiskun kaltaisen reaktion pienimmissä. Siiri pillahti itkuun ja oli takuulla tosi onnellinen, kun pukki ei tullutkaan sisään. Jättikasan paketteja oli vanha parta kuitenkin unohtanut oven taakse. Onneksi lapuissa oli tuttuja nimiä, että päästiin niitä availemaan. Hulina oli mahdoton, vaikka lapsia oli paikalla vain kolme. Se aiheutti vähän sekaannusta, että Siiri osallistui täysin rinnoin lahjojen jakoon, vaikka kaksivuotiaan lukutaito onkin melko vajavainen. Loppujen lopuksi lahjat osuivat melko kohdalleen, vaikka välillä epäilyttikin, oliko lahja sattunut oikealle henkilölle.

Jouluaatto%20050.jpg

Lahjojen jaon jälkeen saunottiin, laitettiin lapset nukkumaan ja ryhdyttiin pelaamaan tietopeliä aikuisten kesken. Yhden kieppeillä yöllä peli ja siitä aiheutunut kinastelu päättyi ja kaikki siirtyivät nukkumaan uupumustaan pois.

Aamulla siivoiltiin lahjakasoja ja petivaatteita talteen, syötiin lounas ja lähdettiin tapaamaan 95-vuotiasta anoppiani sairaalaan. Hänet oli ystävällisesti siirretty sadan kilometrin päähän kotoaan sairastamaan, koska omalla kylällä ei ollut tilaa... tosi mukavaa, etenkin jouluna. Sitä se teettää, kun muodostetaan isoja yksiköitä, joissa ihmiset ovat pelkkiä pelinappuloita.

Nyt ollaan palattu kotiin, syöty (jälleen), saunottu ja pelattu vähän Yazy-peliäkin. Joululaulut kaikuvat radiosta ja mieli on hyvä. Jos vatsa olisi hivenen vähemmän pullollaan, olo olisi vielä parempi.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Jouluaatto%20001.jpg

(Tässä on kuva menomatkalta, ei olisi sää voinut olla enää parempi.)

  • blogit-150x60.png