keskiviikko, 29. maaliskuu 2017

Kappas, mikä tonnikalapiirakka!

Tällä viikolla on taas ollut vähän vetämätön olo. Se johtuu lähinnä unettomuudesta. Olen nukkunut äärettömän huonosti viikonlopusta lähtien. Ajattelin kuitenkin tervehtiä lukijoitani ja julkaista tässä piirakkaohjeen, jonka äsken "omasta päästäni" väsäsin. Lainausmerkit lähinnä siksi, että tämänkin piirakan on takuulla joku toinen jo keksinyt, mutta minä en vaan sitä tiedä.

Piirakka%20003.jpg

Viikko sitten minulta meni kaurahiutaleista tehty piirakkapohja pieleen; se muistutti lähinnä näkkileipää, kun otin sen uunista, vaikka ohjeen mukaan sen muka teinkin. Väsäsin hätäisesti toisen pohjan piirakkaani ja säilöin "näkkileivän" kannellisessa astiassa jääkaappiin. Löysin sen tänään ja ajattelin, että kokeilen, voiko sitä jotenkin hyödyntää.

Tungin suunnilleen puolet pilalle menneistä palasista sauvasekoittimen teholeikkuriastiaan ja laskin ne reippaasti murusiksi. Sulatin reilut 50 g voita ja sekoitin sen murusiin. Näin sain aikaiseksi samanlaisen keksipohjan, kuin Digestivekekseistä on tapana tehdä juustokakkuun. Tämä pohja oli kuitenkin tarkoitettu suolaiseen piirakkaan.

Muotoilin muruseoksesta tasaisen kerroksen irtopohjavuoan pohjalle.

Sen päälle ripottelin kevyesti juustoraastetta.

Raasteen päälle levitin pienen purkillisen öljyyn säilöttyjä tonnikalanpaloja.

Seuraavaksi levitin ainakin 20 mustaa oliivia.

Leikkasin paketillisen pekonia sekä muutaman sentin pätkän purjoa kapeiksi suikaleiksi ja ruskistin ne pannulla pekonin omassa rasvassa. Ripottelin sekaan vähän mustapippuria. Levitin seoksen piirakalle.

Koristelin komeuden viidellä pienehköllä tomaatilla, jotka puolitin ensin.

Sekoitin yhden kananmunan ja purkillisen ruokakermaa. Laitoin sekaan reilusti timjamia ja hivenen suolaa. (Ei olisi ehkä tarvinnut suolaa ollenkaan.)

Kaadoin kermasörsselin tasaisesti piirakan päälle.

Lopuksi ripottelin pintaan vielä vähän juustoraastetta.

Paistoin piirakkaa 200 asteessa noin 25 minuuttia.

*********

Uskomattoman hyvää tuli. Tytär olisi jakanut piirakan kahteen osaan (hänelle ja minulle), mikäli en olisi ehtinyt pitää työssä olevan isäpapan puolia.

Ei uskoisi, että tonnikala ja pekoni sopivat yhteen niin hyvin. Mielestäni tonnikalan pitää kuitenkin olla tuota vähän laadukkaampaa lajia. Pizzerioiden käyttämät epämääräiset hiutaleet maistuvat ihan kamalalta. Tästä tonnikalasta mieheni ei edes heti hoksannut, mitä se oli. Hän luuli sitä kanaksi.

Luulisin, että samantapaisen pohjan voisi tehdä rapeista välipalakekseistä. Toisen piirakkapohjan pilaaminen ensin ei siis ole välttämätöntä.

Piirakka%20007.jpg

Jäähdytin piirakkaa hetken irtopohjavuoassaan. Kun irrotin vuoanreunat, se pysyi kuin pysyikin kasassa, vaikka taikinareunoja ei ole.

Kannattaa kokeilla!




perjantai, 24. maaliskuu 2017

Suomi on sairas

Minulla ei ole tänään mitään asiaa käsitöistä, kodinhoidosta, lapsista tai muustakaan mukavasta.

Ajattelin kertoa mielipiteeni maailmanmenosta. Se ei takuulla ole kaikkien mieleen, mutta haluan sanoa asiaan oman kantani.

Suomi on sairas.

Vielä kymmenen vuotta sitten en olisi uskonut, miten maailma voi muuttua. En koskaan pelännyt sotaa, terrorismia, taloudellista ahdinkoa, työttömyyttä, yleistä vihaa ja välinpitämättömyyttä. Nyt ne kaikki ovat meille arkea.

Sota on lähempänä kuin koskaan elinaikanani (50 v). Suomessa kirjoitellaan päivittäin Venäjän varustautumisesta yhtä ärhäkkään sävyyn kuin ennen sotia. Se tuntuu ikävältä enteeltä. Sen lisäksi kaikki trollaus ja muu ilkivalta, mitä internetissä harjoitetaan, pahenee päivä päivältä. Ei olisi mitenkään mahdotonta, että jonakin päivänä Suomeen hyökätään ainakin tietoliikenteen kautta. Halvautetaan sähköntuotanto, pankit, valtion palvelut, tietoliikenne ja kaikki muu normaalin yhteiskunnan elintärkeä toiminta. Mitä teemme sinä päivänä, kun sähköt katkeavat? Mistä tulee Suomen energiankulutuksesta puolet? Arvatkaa!

Haluaisin tietää, mitä tavallinen venäläinen tallaaja ajattelee nykymenosta. Ollaanko siellä todella niin typeriä, että uskotaan valtiojohdon propagandaa? Onko venäläisen ja suomalaisen sielun välillä todella niin suuri ero? En voi kuvitella suomalaista, joka haaveilisi valtion suuruudesta ja naapurimaiden valloittamisesta. Ehkä olen vain sinisilmäinen, mutta kuvittelen, että pöllöimmillekin suomalaisille riittää se, että kaikki pysyvät nykyisten rajojensa takana.

Terrorismi on onneksi meille suomalaisille vain uutisista luettavaa kauhua. On vain ajan kysymys, kun sitä tapahtuu armaassa kotimaassamme. Mitä huonommin kohtelemme maahanmuuttajiamme JA omia väliinputoajiamme, sitä varmemmin terrori saapuu tänne lintukotoomme. Ei ole ollenkaan varmaa, että ensimmäinen terroristi tulee ulkopuolelta. Lukekaa netistä tilastoja; eniten USA:ssakin pahuuksia tekevät omat kansalaiset, eivät maahanmuuttajat. Olen sitä mieltä, että ihminen, joka saa inhimillistä kohtelua, ei ryhdy ihan helposti ammuskelemaan lähimmäisiään.

Työttömyys ja muu taloudellinen ahdinko Suomessa on ahneiden vallanpitäjien vika. Tavallaan se on myös kansalaisten itsensä vika. Miksi äänestetään Kokoomusta? Se on perustettu ajamaan rikkaimman kansanosan ja suurimpien yritysten etua. Kuitenkin sitä äänestävät itseään pikkuisen parempana pitävät kansalaiset; tavalliset duunarit eli mm. opettajat, lääkärit, virkamiehet, pienyrittäjät, konservatiiviset eläkeläiset jne. Tiedoksi: Kokoomus ei TODELLAKAAN aja teidän etujanne. Miettikää ensi kerran siellä äänestyskopissa, onko se, että tuntee itsensä hienoksi äänestäessään Kokoomusta, sen arvoista, että taas leikataan omaa tai lähimmäisen toimeentuloa. Miettikää todella!

Nykyinen Keskusta on hyvin pitkälti samoilla linjoilla. Etenkin sen miljonääri-pääministeri, jota ei köyhän kipuilu kiinnosta. Sen lisäksi kyseinen henkilö on törkeä, valehteleva oman edun tavoittelija. Kuinka paljon hänellä on verkostossaan muita hännysteleviä ketkuja, se selviää vasta ajan myötä.

Uskomattomin kaikista hallituspuolueista on tämä ns. kansan puolella oleva äärioikeistolainen puolue, Perseet… ei kun Persut.  Ollaan olevinaan köyhän asialla, mutta siitä huolimatta tehdään päätöksiä, joista kärsii köyhin ja vähävoimaisin kansanosa. Pahinta on, että koko homma perustuu valheeseen. Luvataan yhtä ja tehdään toista. Kaikki mahdolliset rasistit, törkimykset ja jopa rikolliset ainekset kelpaavat tämän puolueen riveihin. Edes oikeudessa saadut tuomiot eivät estä tässä sakissa menestymistä. Millainen kansalainen äänestää rosvojoukkiota?

Valitettavasti en usko, että edes nämä perinteiset köyhän asialla olevat vasemmistopuolueet ja vihreät ovat puhtaita keplotteluista ja omanvoitonpyynnistä. Kaipaan politiikkaan todellisia SANKAREITA. Henkilöitä, jotka ajattelevat yleistä ja etenkin heikoimman kansanosan etua. Kuulumme kuitenkin maailman rikkaimpien maiden joukkoon. EI OLE OIKEIN, ETTÄ MEILLÄ LEIPÄJONOT VAIN PITENEVÄT! Tarvitaan muutosta. HETI!

Kuten pidempään juttujani lukeneet tietävät, olen itse pitkäaikaistyötön. Vaikka jäin työttömäksi jo yli neljä vuotta sitten ja olen VASTA 50-vuotias, minulla on yli 30 vuotta työkokemusta. Olen painanut töitä jo kouluiässä. Nyt en sitten enää kelpaakaan mihinkään. Koska tällä hetkellä työmarkkinoilla on vallalla asenne, että yli 35-vuotiaat (etenkään naiset) eivät ole minkään väärtejä, pitäisi mielestäni iäkkäiden työttömien työllistämistä ja etenkin irtisanomista säädellä ankarammin laeilla. Tällä hetkellä kannetaan huolta nuorista työttömistä, mutta onko yhteiskunta todellakin valmis kustantamaan edes 700 euron / kk työmarkkinatukea ikäiselleni ihmiselle seuraavat viisitoista vuotta? Odotatteko, että me kaikki menemme narun jatkoksi ennen sitä? Itse olen ajatellut elää ihan piruuttani ainakin sinne saakka.

Lopuksi VIHASTA JA VÄLINPITÄMÄTTÖMYYDESTÄ: Keitä ne ovat, jotka netissä haukkuvat estottomasti erivärisiä tai -uskoisia, lihavia, laihoja, työttömiä, köyhiä, sairaita jne. ? En voi uskoa, että tuttavapiiriini kuuluisi sellaisia ihmisiä. Koska tämä toiminta on yleensä nimetöntä, on vaikea sanoa, tunnenko sellaisia ihmisiä. Luonnollisesti olen tavannut valitettavasti montakin kiusaajaa elämäni varrella; tusinoittain ilkeitä, katkeria, pettyneitä, jopa pahoja ihmisiä. Hekö siellä netissä anonyyminä riekkuvat?

Vai onko siellä joukossa heitä, jotka hymyilevät päivät työssä ja ystäväpiirissä ja antavat paskan lentää netissä?

Hirveimpiä ihmisiä ovat mielestäni ne, jotka pystyvät katsomaan uhriaan silmiin, kun tekevät pahaa: Jättävät tummaihoisen lapsen pois bussista, haukkuvat Saatanan neekeriksi, irvailevat vammaiselle, heittävät polttopullon pakolaisten telttaan. Ei tarvitse kuin lehti avata, niin löytää uutisista tuhottomasti keinoja, kuinka voi tehdä lähimmäiselleen pahaa.

HÄVETKÄÄ, RUOJAT! (Keksisin paremman sanan, jos olisimme kasvokkain.)

Minulle tulee paha olo, kun ajattelen nyky-Suomen meininkiä. Jos joku samanhenkinen tämän tekstin lukee, toivon, että hänellä nousee sama sisu pintaan, kuin minulla on. Seuraavan kerran, kun näen tällaista pahantekoa, PUUTUN ASIAAN! Vaikka mikä olisi! Nyt on aika ajatella lopultakin sydämellään ja panna hanttiin pahuudelle!

Ugh. Olen puhunut.

 

keskiviikko, 22. maaliskuu 2017

Puputerapiaa potutukseen

En oikein tiedä, mikä minua on viime päivinä potuttanut, mutta en ole saanut tällä viikolla aikaan oikein mitään. Sen sijaan olen joka päivä nukahtanut keskellä päivää telkkarin viereen. Suunnaton uupumus vaivaa. Alkuviikosta ainakin kipeä nilkka ärsytti, tänään harmittaa peukalon vihlova hermo. Aina jotakin kremppaa.

Päätin kuitenkin terästäytyä ja hoitaa edes yhden homman päivässä pois kasautumasta. Tänään peräti hyväksyin sähkösopimuksen taas kahdeksi vuodeksi. Pidin sähköyhtiötä jännityksessä lähes viimeisiin päiviin saakka... halvat on huvit. Se onkin ainoa halpa asia, mitä sähköyhtiöstä on irronnut näinä vuosina.

Kun tästä suunnattomasta ponnistuksesta selvisin, nukahdin jälleen murhamysteerion ääreen. Herättyäni raahauduin pitkästä aikaa kellariin ja siivosin viimeviikkoiset sotkut pois. Tuli silloin niin kiire lahjaa lähettämään, että kaaos jäi selvittämättä.

Mitään järkevää en saanut aikaan tänäänkään, mutta piristääkseni itseäni päätin tehdä lähestyvän pääsiäisen kunniaksi uuden ovikoristeen. Koska pidin niin kovasti jouluna ovessa keinuneesta Hynys-tontusta, sijoitin pääsiäispupunkin keinuun.

Alun perin pupun piti istuskella pajukranssissa, mutta siitä tuli liian lihava ainoaan vapaaseen kranssiini. Se olisi ollut lähinnä kuin huussiin pudonnut liian pienessä reiässä kököttäessään.

Hain halkopinosta oksan ja sain sen katkaistua sopivaksi voimasaksilla. Ei puhettakaan, että löytäisin isännän mieleisessä "järjestyksessä" olevasta autotallista sahan. Eipä niillä jäniksillä metsässäkään ole sahaa, joten joutuvat väsäämään keinunsa vähän samaan malliin kuin minä, vai mitä?

Siiri%20ja%20pupu%20002.jpg

Mielenkiinnolla odotan, saako pupu pitää silmänsä, vain ryöstävätkö pihapiirin röyhkeät linnut nekin. Hynysellä ei enää ole silmiä, koska ne tuntuivat olevan siivekkäiden herkkua.

Voi olla, että tämä pupu-urakka ei vielä riittänyt alavirettäni poistamaan, mutta huomenna on taas uusi päivä. Katsotaan, mikä mieli on silloin!

tiistai, 21. maaliskuu 2017

Liiankin fiksuja lapsia

Olen aina pitänyt itseäni melko fiksuna ihmisenä. Jo pikkulapsesta saakka suoritukseni ovat olleet keskimääräistä parempia/varhaisempia ja ala-asteella olinkin melkoinen pinko. Lukemaan opin muistaakseni viisivuotiaana, mutta äitini ei voi asiaa vahvistaa, koska ei kuulemma muista lapsuuttani ollenkaan. (!) Kouluun olin pyrkinyt parivuotiaana. Kipitin kuulemma vauhdilla koulua kohti pitkin valtatien laitaa ja äiti perässä.

No, minulla olivat taas lapsenlapset yökylässä. Huomasin, että nykyaikaiset ipanat ovat reippaasti edellä menneiden vuosikymmenten "saavutuksista".

Riku-poika se tunsi kaikki talomme ohi ajavat automerkit heti, kun oppi puhumaan. Seuraavaksi hän yllätti tuntemalla kellon, vaikka taulussa ei ollut edes numeroita. Samanaikaisesti hän oppi tunnistamaan useita valtioiden lippuja. Sitten hän kertoi minulle mm. kaikki värit englanninkielellä. Tietokoneen käyttö oli selvää jo pienenä, mutta kaikki nykylapsethan sen osaavat. Sitä ei kannata edes mainita.

Nyt selvisi, että hän oli oppinut lukemaan ennen kuin täytti viittä vuotta ja puoliksi omin päin. Ei häntä ole kovin aktiivisesti "opetettu". Poika on vaan niin tiedonhaluinen, ettei voi olla oppimatta. Täytyy myöntää, että isoäiti pullistelee tässä ylpeydestä.

Entä sitten Siiri-tyttö, joka täyttää kaksi vuotta vasta heinäkuussa? Hän ei vielä paljoa puhu, mutta ymmärtää sitäkin enemmän. Jo pitkään on ollut helppoa kommunikoida hänen kanssaan, kun puhe menee selvästikin perille.

Muu touhu onkin sitten erittäin omatoimista. Hän on jo pitkään syönyt lusikalla ja pikku haarukalla erittäin taitavasti ja pukenut vaatteita päälleen monenlaiseen eri järjestykseen. Potta-asiatkin alkavat jo sujua.

Siirin toimeliaisuus alkaa kuitenkin saada vaarallisia piirteitä. Eilen hänet yllätettiin karkkivarkaista. Koska olin siirtänyt karkkipurkin kirjahyllyni ylähyllylle, Siiri kaikessa hiljaisuudessa hinasi jakkaran purkin alle ja oli juuri sille kiipeämässä, kun tyttäreni hänet rysän päältä yhytti.

Toinen ja pahempi vaaratilanne sattui, kun olin valmistamassa ruokaa. Tyttärenikään ei ymmärtänyt vahtia Siiriä herkeämättä, kun lapsi leikki eteisessä pukemalla ja riisumalla ulkoiluhaalariaan. Yhtäkkiä Riku-veli kysyi huolestuneena, missä Siiri on. Minä huutelin keittiöstä, että josko hän olisi toisessa päässä taloa, tätinsä huoneessa. Riku pyyhkäisi katsomaan sillä aikaa, kun täti istui korvalaput korvillaan olohuoneen sohvalla ja katseli ipadiaan. Ei löytynyt Siiriä. Sitten minäkin jo huolestuin ja aloin etsiskellä neitiä. Huomasin, että ulko-ovi oli aavistuksen raollaan. Sillä hetkellä tuntui, että sydämeni putosi polviin. Siiri oli saanut oven auki ja karannut! Autotie on vain muutaman metrin päässä portailtamme, joten vaaranpaikka on aivan liian lähellä.

Hyökkäsin ulvoen ovelle ja toden totta: Siiri seisoi pihapolullamme, yllään täydellisesti puettu ulkohaalari ja -kengät. Vetoketjukin oli kiinni, vain hattu ja rukkaset puuttuivat. Pikkuisen oli tyttö epävarman näköinen, ilmeisesti maailma olikin erinäköinen kuin kotipihassa. Ja niin paljon suurempi ja pelottavampi. Autot vain huristelivat talon ohi.

Kun nyt olen pahimmasta järkytyksestäni selvinnyt, olen kiittänyt Luojaa siitä, että Riku on niin huolehtivainen isoveli. Mihin saakka pikku-Siiri olisi ehtinyt ja mitä olisi voinut sattua, jos ei poika olisi hänen katoamistaan huomannut? En ole osannut edes tytärtäni torua siitä, ettei hän vahtinut Siiriä riittävän tarkasti. Enhän hoitanut hommaani itsekään. Emme todellakaan uskoneet, että hän kykenisi livistämään: pukemaan päälleen ja avaamaan raskaan etuoven. Ja vielä niin hiljaa, ettei kukaan kuule!

Tästä lähtien tuijotan tyttöä silmä kovana, hän pystyy näköjään yllättäviin asioihin. Ja etuovi laitetaan takalukkoon.

 

Siiriperhonen%20008.jpg

perjantai, 17. maaliskuu 2017

Päivä idioottina

Joskus sitä tuntee itsensä kerta kaikkiaan typeräksi. Nyt on sellainen olo.

Eilen postasin kuvan kauniista marjakankaasta ommellusta mekosta. Tänään se ei enää ole samanlainen.

Minua alkoivat illalla häiritä punertavat läikät mekon takakappaleella. Ne olivat niin himmeitä, että piti tuijottaa todella tarkasti ne nähdäkseen, mutta minun silmilleni ne hyppäsivät aina, kun katsoin mekkoa. Ilmeisesti kastellessani kankaan ennen ompelua (kutistaakseni sen) marjoista levisi punaista väriä. Ehkä se olisi lähtenyt aikanaan pois, mutta enhän minä voi antaa läikikästä mekkoa kenellekään. Niinpä pesin mekon – kolme kertaa. Ei auttanut.

Tänä aamuna päätin ottaa riskin ja pesin mekon neljännen kerran kloorin kera. Pullossa luki, että värjäytyneelle puuvillalle voi käyttää yli puolitoista desiä klooria pesukoneessa. Lorottelin sitten vapaalla kädellä ainetta koneeseen, mutta en usko sitä menneen yhtään ohjetta enempää. Mekolle se oli kuitenkin liikaa.

Sinänsä tehtävä onnistui, että värjäytymät hävisivät. Niin hävisi punainen väri marjoistakin. Samalla vihreä katosi köynnöksistä. Nyt marjat muistuttavat tyrninmarjoja, vaikka ovatkin himmeämmän värisiä. Köynnökset ovat haalean ruskeita. No, mekko on edelleen siisti, ehjä ja ihan nätti, mutta kyrsii silti. Kaikkea sitä pitääkin keksiä!

Pesin samanaikaisesti mekon kanssa jämäkankaan ja päätin tehdä siitä korvaukseksi yhteen sointuvan pikku laukun. Turasin laukkua puoli päivää ja sain aikaiseksi tämän räjähtäneen virityksen:

Laukku%20002.jpg

Älkää naurako! Tämä on yksi niitä päiviä, kun ei olisi pitänyt nousta ollenkaan ylös. Ompelin laukun takakappaleenkin neljään kertaan, ennen kuin se osui oikein päin!

Ja tuo perhanan sydänkin on vinossa!! Aagh!

Oletan kuitenkin, ettei viisivuotias Jenni omista vielä mittanauhaa, joten ehkä hän ei huomaa puolen sentin heittoa sydämen asennossa. Todennäköisesti hän tunkee laukun täyteen legoja tai muuta vastaavaa, joten kai siitä jotain iloa  tulee olemaan.

Lohduttaakseni edes itseäni askartelin samaan pakettiin helminauhan pikkuneidille. Sitä en onnistunut mokaamaan – tähän mennessä.

Koru%20002.jpg

Saa nähdä, mitä vielä sattuu. Ompeluhommiin en tänään enää koske. Nyt on paha karma päällä.

Parempaa perjantai-iltaa teille, hyvät lukijat!

 

  • blogit-150x60.png