Taas hurahti viikko ilman tarvetta surffata Facebookissa, Instagramissa tai muuallakaan. Jotenkin minua on lakannut kiinnostamasta, millaista ruokaa kaverit syövät tai missä he käyvät jumppaamassa tai pämppäämässä. Harvalla on mitään sanottavaa yhteiskunnallisista tai muuten tärkeistä asioista. Oikeista ongelmista puhuminen, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, mielipiteiden ilmaiseminen ja muut tärkeät asiat on korvattu turhilla kuvilla ruoka-annoksista, viinipulloista, sisustuksista, teatterilipuista, punttisaleista, aina samoista naamoista ja anteeksi vain  - persuuksista. Ei voisi enempää tökkiä.

Olen tähän mennessä ottanut selfieitä ehkä kolmeen otteeseen ja julkaissut yhden kuvan. Senkin vain siksi, että se oli kaikessa kamaluudessaan niin hassu. Ikinä - IKINÄ - en voisi kuvitella, että tuhlaisin kallista aikaa ottamalla kymmeniä kuvia päivässä, huulet ällöttävällä ankkatörröllä, sentin pakkeli naamassa, ruumis kummallisesti "valokuvauksellisessa" asennossa ja mahdollisimman vähissä vaatteissa. En, vaikka olisin hyvännäköinen. Herranjestas, ettekö nuoret naiset todellakaan näe omaa typeryyttänne???

Tekisi mieli kiljaista Aina Inkeri Ankeisen tavoin: "Oi Luoja, ota minut jo pois täältä!"

Ihmisten aika kuluu nykyisin pelkkään turhuuteen: pelaamiseen, surffailuun, chattailuun, tositeeveen tuijottamiseen ja muuhun yhtä hölmöön.

Kuinka moni teistä lukijoista voi sanoa lukeneensa viime viikolla kirjan, tai edes osan siitä?

Kuinka moni oppi jotakin uutta, jonka vielä tälläkin viikolla muistaa?

Kuinka moni loi jotain uutta, omin käsin (ehkä keskimääräistä useampi, jos tätä "käsityöblogia" lukee)? 

Kuinka moni tapasi aidosti ystäviään sen sijaan, että tekstaili tai teki jotain muuta vastaavaa?

Kuinka moni malttoi pitää näppinsä irti kännykästä ollessaan läheistensä seurassa?

Itse voin vastata edellisiin kysymyksiin näin:

Luin viime viikolla kirjan ja aloitin heti perään toisen. Se kyllä jäi kesken, koska postista saapui odottamani Dan Brownin "Alku". Se piti aloittaa heti, joten kirjaston vanhat pumaskat saavat odottaa.

Opin viime viikolla tekemään Word-ohjelmalla kelvollisen sähköisen lomakkeen. Työaikana kylläkin, mutta omin voimin, ilman opastusta. Esimies kysyi, että osaanko moisen tehdä? Vastasin, että en. - Se on ihan helppoa, sanoi pomo ja häipyi. Siinä ohjeet.

En saanut yhtään käsityötä valmiiksi, mutta maalasin taulua kuvataidekurssilla. Ehkä sekin lasketaan.

En tavannut ystäviä omasta aloitteestani, mutta lauantai-iltana naapuri ilmestyi kutsumatta kellariimme illanviettoon. Ehkä se lasketaan.

Kirkkain silmin voin vastata viimeiseen kysymykseen, että en ikinä pidä kännykkää esillä, jos minulla on seuraa. Ei tulisi mieleenikään. Toivoisin sitä myös muilta ihmisiltä. Mikään ei ole niin epäkohteliasta, kun lueksia viestejä luurista, kun toinen yrittää seurustella.

En väitä olevani mitenkään parempi kuin muut ihmiset, mutta tällä hetkellä olen kapinamielialan vallassa. Haluaisin, että yhteiskuntamme palaisi edes parikymmentä vuotta taaksepäin. Aikaan, jolloin voimme katsoa ystävää silmiin henkilökohtaisesti, eikä somen kautta.

Paljon olisi sanottavaa vielä edellisten lisäksi, mutta lähden tästä seurustelemaan aviomieheni kanssa, henkilökohtaisesti.

Hyvää viikonlopun jatkoa kaikille, näin somen kautta...

 

images.jpg