Hei taas!

Olen anteeksiantamattomasti hylännyt teidät, rakkaat lukijani, suunnilleen viikoksi. Tein sen tahallani. Päätin muistella, millaista elämä oli ennen somea. Vietin koko viikon käymättä esimerkiksi Facebookissa tai täällä Vuodatuksessa. Olin nimittäin alkanut arvottaa itseäni sen mukaan, paljonko lukijoita viestini saavat. Koska en ole kovinkaan mielenkiintoinen henkilö, tulokset olivat melko niukkoja. Niinpä ihmisarvonikin tuppasi olemaan kelvollisen alarajoilla. Eikö ole älytöntä?

Viikon mittaan huomasin, että oli oikeastaan helpottavaa pitää tietokonetta kiinni iltaisin. Istun yleensä koko työpäivän tuijottaen sinivaloa hehkuvaa ruutua, joten vapaa-ajalla on terveellistäkin puuhata muuta. Totta puhuen en saanut paljonkaan tehdyksi, mutta silti sain aikani kulumaan. Vietin esimerkiksi yhden illan lojumalla peiton alla ja lukien kirjaa. En muista, milloin viimeksi tein niin. Nykyisin luen vain juttuja netistä. Kirjat toimivat lähinnä unilääkkeenä. Siksi lukukokemuskin jää todella pätkittäiseksi ja epämääräiseksi. Nyt saatoin keskittyä tarinaan toden teolla.

Kovin suuria saavutuksia tänä aikana ei tapahtunut. Kotini sain hoidettua ja vähän tehtyä ylimääräisiäkin hommia, mutta en viitsi niitä tässä luetella. Jokainen meistä tekee samoja juttuja.

Tytär juhli eilen 20-vuotispäiviään kellarimme biljardihuoneessa. Taisi olla ensimmäinen kerta sitten kymmenvuotispäivien. Oli hienoa, että luokkatoverit saapuivat paikalle, kuten olivat luvanneet. (Pelkäsin viimeiseen asti, että lupauksilla ei olekaan katetta... kiusatun lapsen äidin syndrooma, kai.)

Nuoret juhlivat siististi ja häipyivät jopa ennen aikojaan. Olivat kuulemma ostaneet liput saman illan musiikkikeikalle... ehkä syynä oli kutsumme epämääräisyys. Tytär oli pyytänyt kaverit juhlimaan kellariimme ja lupasi tarjota pientä syötävää. Juomat piti tuoda itse, koska päivänsankari on absolutisti. Biljardipöydän hän sentään oli maininnut. Lisäksi hän pyysi tuomaan villasukat, koska lattia saattaa olla kylmä. Niinpä kutsutut ehkä ajattelivat, etteivät viihdy paikalla kauan...

Suuri harmi olikin sitten, kun piti lähteä. Eivät he osanneet odottaa, että juhlatila on rivitalokolmion kokoinen, parkettilattiainen ja viihtyisä. Ja että tarjoilupöytä notkuu nuorison herkkuja. Ja että saa pelata biljardia, Aliasta, Twisteriä jne. Tai laulaa karaokea tai tanssia... Kaikkea kivaa olisi voinut olla, jos ei olisi tarvinnut lähteä keikalle, jonka kalliit liput polttivat taskussa.

No, he kyllä muistuttivat illan mittaan, että voivat suostua saapumaan toisenkin kerran. Ei edes tarvitse tarjoilla ruokaa.

Sellaista se on meillä. Kellarissamme on niin kivaa, että tulokkaita riittää. Sääli, jos tämän talon joutuu myymään. En kuitenkaan jaksa nyt spekuloida sillä asialla.

Minulla työkokeilu jatkuu ja isäntä painaa töitä sekä palkan edestä että tyttären perheen juuri hankitulla omakotitalotyömaalla. Yhteiset vapaahetket ovat kortilla. Niinpä en tuhlaa aikaa turhaan someiluun.

Siis, mahdollisesti kirjoittelen ensi viikolla lisää, tai sitten en. Suosittelen teillekin. Somelakkoa ihan kokeeksi.