Tuntuu pahalta, kun aurinko paistaa, kesä hellii vielä viimeisillä voimillaan ja maailma on kuitenkin mullin mallin. Tänään erityisesti Suomen tila surettaa.

Minut varmaan lasketaan näihin paljon haukuttuihin suvakkih***iin, koska en suostu syyllistämään kaikkia ei-suomalaisia Turun puukotuksista tai mistään muustakaan pahanteosta. Enemmänkin ihmettelen, miksi Turussa tilanteeseen puuttuivat ulkomaalaiset miehet samalla kun omat kansalaisemme korkeintaan kaivelivat taskusta kännykkäänsä kuvatakseen kauheuksia. Pikkuisen ihmetyttää julistus, että suomalaisissa on vielä sisua... hmmm. Taisi tällä kertaa se sisu ja rohkeus olla peräisin rajojemme ulkopuolelta.

Vaikka olen itse pitkäaikaistyötön, olen sitä mieltä, ettei sekään ole maahanmuuttajien vika. Luonnollisesti vikaa on itsessäni, mutta myös suomalaisessa yhteiskunnassa, sen päättäjissä ja yritysjohtajissa. Menneiden vuosikymmenten käsitykset kunniasta, rehellisyydestä, yhteisvastuusta, työn arvostamisesta ja toisten auttamisesta ovat kadonneet. Tilalle on tullut, itsekkyys, ahneus, kierous, laiskuus ja toisten syyttely milloin mistäkin. Onneksi sodan kokeneet esivanhempani ovat kuolleet. He eivät kestäisi katsoa tällaista menoa.

On sentään jotakin, mikä vielä ilahduttaa. Suomalainen poliisi ansaitsee kiitokset Turun tilanteen hoitamisesta sekä toiminnastaan yleensäkin. Vaikka poliisikunnassakin on muutama mätämuna joukossa, he onneksi aina loppujen lopuksi mokaavat ja jäävät kiinni (esim. J. Aarnio.) Suurin osa poliiseistamme on rehtiä väkeä ja saamme olla heistä ylpeitä.

Toinen ilon aihe on, että en ole näine ajatuksineni yksin. Iso (mutta turhan äänetön) osa suomalaisista ymmärtää, ettei maailmassa voida rakentaa muureja ja istua niiden takana piilossa. Meidän täytyy vähitellen tajuta, että olemme kaikki samaa ihmiskuntaa, jolla tulee jo ihan liian pian olemaan niin suuria ongelmia ratkaistavana säilyäkseen elossa, ettei ole varaa tuhlata resursseja keskenään tappelemiseen.

Luonto nimittäin tuppaa ratkaisemaan ongelmat melko lopullisella tavalla, kun niitä ilmenee. Suurin pulma maapallolla onkin väestönkasvu, jota emme kykene hillitsemään nykyisillä toimilla. Muutaman kymmenen vuoden päästä loppuu ihmiskunnalta ruoka, jos jotakin radikaalia ei tapahdu. Siinä vaihessa tuntuu nykyinen pakolaisvirta lastenleikiltä. Sanokaa minun sanoneen.

Keskinäisen nahistelun sijaan pitäisi TODELLA miettiä, miten väestönkasvun ongelma ratkaistaan omatoimisesti. Ettei luontoäidin tarvitsisi asiaan puuttua... Keinojahan sillä kyllä löytyy: superbakteerit, luonnonmullistukset, katovuodet ja muut kauheudet. Kyllä maapallo osaa pitää puolensa. Toivoisin vaan, ettei jälkeläisteni tarvitsisi kovasti kärsiä. Että löytyisi rauhanomaisia ja järkeviä keinoja, joilla saataisiin kaikki maailman ihmiset tasapuolisesti ravittua ja luonnon antimia nautittua kestävästi, tuhoamatta elinympäristöä.

Taitaa olla ihan liian paljon toivottu. Ehkä se sittenkin olisi maapallon kannalta paras ratkaisu, että tappaisimme toisemme sukupuuttoon. Jospa joku muu jäljelle jäävä laji olisi meitä fiksumpi.

Näin murheellisia ratoja ajatukseni kiertävät tänä aurinkoisena sunnuntaina.

Lopuksi haluan kuitenkin esittää osanottoni Turun puukotusten uhreille ja heidän läheisilleen. En missään tapauksessa väheksy kenenkään menetystä ja murhetta, päin vastoin. Tällä kirjoituksella pyrin omalta osaltani levittämään rauhan sanomaa. Sitä, ettei vastattaisi pahaan pahalla. Etsittäisiin mieluummin keinoja välttää vastaavat tapahtumat tulevaisuudessa, sillä koston kierteestä vasta surua ja murhetta seuraisikin.