Nyt muistan, miksi en vakavissani ole harkinnut lastenhoitouraa. Kaksi pientä enkeliä talossa yhden yön ja päivän ja meikäläinen on aivan finaalissa, kun he ovat lähteneet. Millainen onkaan olo lastentarhanopettajilla, joiden hoidossa on päivittäin paljon enemmän ja ei välttämättä kovinkaan enkelimäisiä lapsia. Ihailla täytyy sitäkin ammattikuntaa.

Meidän aamumme alkoi kuudelta, mikä huonosti nukutun yön jälkeen oli jo minulle rankkaa. Onneksi lapsoset katsoivat jonkin aikaa mielenkiinnolla Muumia. Syntyi kyllä kauhea tilanne, kun kumpikin oli yllättäen kadonnut oltuani pikku hetken laittamassa pyykkiä kuivumaan. Siiri löytyi vaihteeksi maantien laidasta, vaikka etuovi on takalukossa! Riku oli pyyhkäissyt etsimään ulkoa kadonnutta spinneriään ja jättänyt oven auki. Asianmukaisten torujen jälkeen tv:n katselu jatkui.

Kun Muumi alkoi kyllästyttää, lähdimme ulos. Jonkin aikaa viihdyttiin keinussa, mutta Riku alkoi pian kysellä, mitä hän voisi tehdä. Pyörä oli viety kotipihaan, joten sillä ei voitu treenata. Mansikat oli syöty ja karviaiset vielä raakoja. Herneissäkään ei ole vasta kuin littanat palot. Mami ei kykene valitettavasti enää sulkapallomatsiin, vaikka kuinka mieli tekisi. Tikkaa yritettiin heittää, mutta Siirin ilmestyttyä mukaan peliin näytti homma niin vaaralliselta, että lakkautin touhun siihen.

Lopulta hoksasin uuden leikin. Hain kellarista oikean maalaustelineen ja kunnollista akvarellipaperia sekä vesivärit. Riku pääsi taiteilemaan ihan oikeasti. Totta kai Siirin piti saada myös samanlaiset tarvikkeet. Maalaustelineitä oli kuitenkin vain yksi, joten Siiri sai maalata terassin lattialla. Alkuun homma sujuikin mallikkaasti ja kumpikin teki omaa työtään. Lopulta uteliaisuus ja osallistumisen halu vei Siirin kuitenkin maalaustelineen ääreen. "Normaalit" lapset olisivat saaneet aikaan mehevän riidan, mutta kuinkas meillä kävikään:

Maalarit%20010.jpg

Ensin Siiri kokeili onneaan maalaamalla lehtiön kanteen telineen takaa käsin. Koska Riku ei siitä hermostunut, rohkeus lisääntyi.

Maalarit%20013.jpg

Loppujen lopuksi taideteosta väsättiin porukalla, sulassa sovussa. Kummallisia lapsia, tosiaan. Itse olisin aikanaan päätynyt painiotteluun pikkuveljeni kanssa. (Meillä on saman verran ikäeroa kuin Rikulla ja Siirillä. Ilmeisesti isosisko oli melko niuho tyyppi.)

No, sitten keitettiin makaronia ja lihapullakastiketta, jossa oli jälleen liikaa pippuria... miksi en malta tehdä riittävän mautonta soossia? Sen jälkeen Siiri veti monta tuntia unta, minkä aikana Riku yritti pelata lasten nettipelejä tietokoneellani. Eihän siitä oikein mitään tullut. Pelit olivat vieraita, niinpä hiiri lipsahteli milloin minnekin. Muutaman minuutin välein kuului työhuoneesta:" Nyt sattui taas vahinko..."

Minä ramppasin olohuoneen ja työhuoneen väliä. Yritin nimittäin purkaa yhtä neulepuseroa "käsityötuolissani" istuen. Niin hidasta hommaa se oli, että on osittain vieläkin kesken.

Kun vanhemmat tulivat illalla lapsia hakemaan, söimme vielä porukalla ja joimme kahvit. Sen jälkeen oli keittiö kuin pommin jäljiltä. En tajua mitä tapahtui. Se oli päikkäreiden aikaan tullut siivottua ihan kohtuulliseen kuntoon. Ilmeisesti en osaa enää toimia, jos väkeä on paikalla enemmän kuin kolme henkeä. Sotken joka paikan.

No, nyt kun kyökissä mahtuu taas kääntymään, istuskelen ihmettelemässä, kuinka hiljaista meillä onkaan. Täytyy tunnustaa, että ei tule vanhuus yksin. Lapsenlapset ovat maailman ihanimmat vieraat, mutta siihen on varmasti syynsä, miksi luonto ei yleensä suo viisikymppisille enää omia lapsia... huh, jos tällaista olisi aina.

Vaan kaikki meni hyvin, kun jokaisella on luut ehjänä eikä sielukaan suuremmin kärsinyt!