Raskasmietteinen viikonloppu kääntyi taas uudeksi maanantaiksi. Sää oli ankean sumuinen, mistä olin taas hivenen katkera sääennusteiden laatijoille. Katsoin nimittäin eilen sadetutkasta, ettei meillä päin pitäisi sataa ennen keskiviikkoa ja hinasin miehen illansuussa mattopyykille. Yön ehtivät matot kuivua, mutta tänään satoikin sitten jo moneen otteeseen.

Päivää kuitenkin piristi, kun ystävä ilmoittautui kylään. Puolenpäivän aikaan hän seisoi oven takana mukanaan rasiallinen siivottuja kantarelleja. Ihanaa! Me rakastamme sienikeittoa, mutta en ole päässyt tänä vuonna sieneen, ainakaan vielä. Yksin en uskalla mennä, koska hajalliseen nilkkaani ei ole yhtään luottamista. Saattaisin jäädä metsään makaamaan, jos minulla ei olisi kaveria. Mies taas ei ole vielä ollut sen verran jouten, että olisin voinut häntä mukaan anoa. Tytärkin on koulupäivien jälkeen haluton lähtemään enää metsään. Niinpä odottelen vielä seuralaista.

Siksipä tämä kantarelliylläri oli enemmän kuin mieluinen. Vaikka pääsisinkin metsään, onnistun ani harvoin löytämään mitään rouskuja kummempaa. Tämän alueen sienet osaavat taitavasti väistellä meikäläistä. Entisiin kotimetsiini on toistasataa kilometriä, joten en viitsi sinnekään lähteä.

Kun perhe tuli kotiin, sain ilahduttaa heitä uunituoreella focaccialla ja kantarellikeitolla. Tällaisia ruokahetkiä on korkeintaan kerran vuodessa; silloin kun saamme ensimmäisen kerran sienikeittoa tuoreista sienistä.

Murheellisesta maanantaista tulikin juhlapäivä! Kiitos, Rauni-kulta!

Kantarellikeittoa%20004.jpg