Nyt se päätös on tehty.

Tähän asti arkemme on ollut samaa ankeaa jankkaamista. Mies on raatanut päivä-, yli- ja lisätyössä ja vielä kotonakin, jotta on saanut pidettyä perheensä leivässä. Itse olen kököttänyt työttömänä neljän seinän sisällä, välillä innoissani touhuten, välillä liikuntakyvyttömänä ja toivottomana murehtien. Pelko kodin menettämisestä on ollut tummana pilvenä päittemme yllä jo melkein viisi vuotta.

Viime viikonloppuna istuimme saunanlauteilla ja pohdimme elämäämme. Ansiosidonnaista päivärahaa minulla on jäljellä enää kuukauden verran, töitä ei ole näköpiirissä ja yritystoiminta tällä nuukahtaneella kylällä tuntuu turhan isolta riskiltä. Etenkin ne taidot, joita minulla on vakuutusalan ammattilaisena, sihteerinä, ompelijana, käsityöläisenä, ruoanlaittajana, sisustajana, siivoojana, organisoijana, lastenhoitajana jne. tuntuvat olevan tarpeettomia nyky-yhteiskunnassa.

Olen pyrkinyt työllisyyskoulutukseen kirjanpitoalalle, mutta en päässyt, koska en ole AIEMMIN tehnyt virallisesti kirjanpitotyötä. Jos olisin, en kai tarvitsisi koulutusta? Vastaukseksi kysymykseeni sain, ettei työllisyyskoulutus ole alanvaihtajia varten... Se, ettei minun alallani, sihteerinä, ole enää työpaikkoja, ei merkitse mitään. Minun piti sitten uudelleen kouluttautua sihteerin työhön, vaikka olin tehnyt sitä jo seitsemän vuotta ja minulla oli vuoden vanha sihteerin ammattitutkinto! Eikö ole hullu systeemi? Kuka siitä hyötyy? No, kävin sen sihteerintyön kurssin ja vielä jatkokurssinkin. Ei löytynyt työtä. En päässyt edes ilmaiseksi harjoittelijaksi.

Olen ollut samassa oppilaitoksessa myös siivousalan työllisyyskoulutuksessa. Siellä koulu etsi harjoittelupaikat valmiiksi opiskelijoille. Hoksasin, että isojen laitosten siivoustyön sujuvuus ja kannattavuus perustuikin ilmaisten harjoittelijoiden jatkuvaan käyttöön. Koulussa raapaistiin vähän vaadittavan tietotaidon pintaa ja lopun kouluttamisen hoiti enemmän tai vähemmän pätevä siivoushenkilöstö eri työpaikoilla. Totuus on, että siivoustyön oppii kelvollisesti suorittamaan ihan ilman kolmevuotista koulunkäyntiä. Kurssit on keinotekoisesti pidennetty vastaamaan lainsäätäjien vaatimuksia, mutta suurin osa ajasta tehdään vain raakaa työtä. Sitä samaa voitaisiin tehdä ihan hyvin palkkaakin vastaan, mutta eihän siitä kannata maksaa, jos sen kerran saa pelkän työttömyyskorvauksen hinnalla.

Olen ollut paikallisen osuuskaupan syrjäisen bensiiniaseman keittiössä viisi viikkoa työkokeilussa yhtä aikaa toisen henkilön kanssa. Kun se päättyi, osuuskauppa otti tilalle taas uudet. Ja uudet. Ja uudet... kenellekään ei ollut tarjolla vakituisempaa paikkaa. Ammattikoulutetut kokit saivat tehdä 30-tuntista työviikkoa, jos sitäkään. Vain esimiehellä oli kokoaikatyö. Kokkien palkka ei riittänyt elämiseen. Sain siihen aikaan ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa sihteerintyöni perusteella monta sataa kuussa enemmän, kuin nämä naiset saivat palkkaa. (Oi, niitä aikoja. Ensi kuusta lähtien jää minullekin käteen vain viisisataa.) Samainen osuuskauppa on palkittu useita kertoja vuoden työnantajana! Ilmeisesti muissa firmoissa kohdellaan työntekijöitä vielä huonommin.

Se etu harjoitteluajastani oli, että haaveet ravintola-alasta uutena ammattina karisivat rivakasti. Olisi ollut kamalaa huomata, että kolmivuotisen koulun jälkeen en pärjää palkallani millään.

Olen ollut harjoittelijana kotipalveluyrityksessä. Opin siellä, että työ tulee tehdä mahdollisimman nopeasti ja huolimattomasti. Yhtään ylimääräistä mopinheilahdusta ei saa tapahtua, jos siitä ei ole maksettu. Vaikka seinässä on näkyvä tahra, sitä ei saa pyyhkiä, jos se ei kuulu sopimukseen tai jos sovittu siivousaika on täynnä. Missään tapauksessa ei saa korjata sairaan ihmisen repsottavaa keittiön kaapinovea, vaikka ehtisi ja osaisi. Siitä ei ole maksettu! Viis siitä, että työpäivän päätteeksi jäi jopa toista tuntia aikaa istuskella työpaikalla. Tämä työpaikka oli kristillistä elämänkatsomusta ja hyväntekeväisyyttä korostava säätiö. Millaistahan olisi ollut yrityksessä, joka pyrkii aidosti tuottamaan voittoa?

Olen ollut kahvilanpitäjänä osuuskunnassa. Itse osuuskunnasta eikä sen vetäjästä minulla ole pahaa sanottavaa. Sääli vain, että heillä oli varaa pitää minut työssä tasan sen ajan, kun yhteiskunta maksoi palkkatukea. Sen jälkeen tilalle piti ottaa toinen palkkatuen nauttija. Kaiken lisäksi osuuskunta meni konkurssiin, koska kaupunki lakkasi kuntaliitoksen yhteydessä tukemasta toimintaa. Tällä yrityksellä oli sentään pyrkimys kohentaa kylän elämää monella eri tavalla ja työllistää pitkäaikaistyöttömiä. Toivottavasti ne menetetyt tukirahat menivät TODELLA hyvään tarkoitukseen.

Olen ollut vastaanottovirkailijana liikuntakeskus/hotellissa. Siellä oli mukavia asiakkaita ja joitakin kivoja työkavereita ja työkin oli mielestäni hauskaa, mutta työpaikan yleinen henki ja esimiessuhteeni olivat huonommat kuin missään koko elämäni aikana. En olisi kelvannut edes päälläni seisten. Kaikista tapahtuneista virheistä epäiltiin ensimmäisenä minua (joka ikinen kerta turhaan) ja jopa vapaapäivinäni sattuneet mokat yritettiin vierittää minun syykseni. Esimies keskusteli puolen vuoden aikana kanssani kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli useita kuukausia työsuhteen alkamisen jälkeen. Toinen kerta sen jälkeen, kun työni päättyi. Olisin kaivannut jonkinlaista opastusta myös alussa. Tai edes jossain vaiheessa tuon puolen vuoden aikana. (Opettelin kaiken kantapään kautta. Jos kysyin neuvoa, sain vastauksen usein tiuskien, jos ollenkaan.) Toivoin, että esimies olisi ollut kiinnostunut mielipiteistäni ja minusta ihmisenä edes hiukan. En ollut kärpäsen jätöstä merkittävämpi. Sen jälkeen, kun lupauksista huolimatta työsuhteeni päättyi, en ole jalallani astunut tuohon paikkaan. Enkä astu.

Kuulostaako katkeralta? Ehkä hiukan olenkin. Ensimmäiset 30 vuotta työelämässä olivat niin selkeitä ja yksinkertaisia. Minulle maksettiin kohtuullista palkkaa ja työ oli välillä jopa ihanaa. Kun se loppui yhtäkkiä ilman omaa syytäni, jouduin yhteiskunnan sylkykupiksi. Minua saa haukkua nettipalstoilla, kuka vaan voi kuulustella työnhakutahtiani ja muita yksityisasioitani, kaikenlaiset torvelot antavat ohjeita, miten työtä saa (vaikka heillä itsellään ei ole siitä edes kokemusta) ja niin edelleen.

Tähän vielä lisätään se, että jalkasairauden takia en enää pystyisi moneenkaan noista töistä, joita olen ollut harjoittelemassa. Toisaalta taas niihin istumatöihin, joihin kykenisin, en pääse siksi, että olen ikäloppu, lihava ja ruma. Jalkaa ei voida/haluta korjata ja kaiken lisäksi kulumat tuntuvat koko ajan lisääntyvän ja leviävän uusiin niveliin. En siis pääse kovin paljon liikkumaan, jolloin laihduttaminen on kaksin verroin vaikeampaa, kun voin vain istua nälissäni jääkaapin vieressä... Ketään ei varmaan enää ihmetytä, miksi mieleni on usein allapäin.

Se päätös, mikä saunan lauteilla syntyi, oli rakkaasta kodistamme luopuminen. Toissapäivänä kävi kiinteistönvälittäjä arvioimassa taloamme ja tänään teimme suullisen sopimuksen hänen kanssaan. Nyt aletaan kiireesti korjailla pikku vikoja, joihin rahamme ja aika riittävät. Sen jälkeen tehdään paperit ja aletaan tosissaan myyntitöihin. Talosta pyydettävä hinta on todella alhainen siihen nähden, kuinka siisti se on ja kuinka paljon sen remontointiin on uhrattu aikaa, rahaa ja työtä. Kahdentoista vuoden aikana neliöhinta ei ole noussut kuin satasella. Se on alle kolmasosa tämän kaupungin keskineliöhinnasta. Talomme suuri koko, yli 30 vuoden ikä, sähkölämmitys ja matalasuhdanne vaikuttavat alentavasti saatavaan hintaan.

Emme ensin uskoneet alhaista hintaehdotusta, mutta kysyin tänään tarjousta toiselta välittäjältä, joka sattuu asumaan naapurissa. Hän ei innostunut alkuunkaan koko myyntihommasta vaan alkoi luetella kaikkia vaikeuksia mitä siinä on, mitä lainsäätäjä on myyjän/välittäjän kiusaksi keksinyt ja mitä vikoja talostamme mahdollisesti voisi löytyä... Sovimme kuitenkin käynnin ensi viikon alkuun. Kun näin hänen firmansa nettisivulta välityspalkkioprosentin, peruin koko treffit. Hän olisi halunnut lähes kaksinkertaisen palkkion verrattuna meillä käyneeseen välittäjään. Vasta tämän nähtyäni älysin etsiä vertailun kiinteistönvälittäjien palkkioista. Meillä jo käynyt firma oli kolmanneksi edullisin ja kaiken lisäksi meille luvattiin myyntityö yli tuhat euroa halvemmalla, kuin heidän normaalitaksansa olisi. (Siis siinä tapauksessa, että talo menee kaupaksi ehdotettuun hintaan. Jos myyntihinta laskee, kiinteä palkkio tietenkin on prosentteina siitä vastaavasti enemmän. Myyntihinnan pitäisi olla kuitenkin 40 000 vähemmän, että sovittu palkkio vastaisi heidän normaaliprosenttiaan. Toivottavasti osasin selittää tarpeeksi selkeästi.)

Tässä kohtaa lukijalla ehkä herää epäilys, että meitä huijataan. Uskoisin kuitenkin, että kyseinen välittäjä on rehellisin aikein liikenteessä. Hän sattuu olemaan mieheni yhteistyökumppani. Heillä on ollut yhteisiä projekteja mieheni osa-aikaisen yritystoiminnan puitteissa. Ilmeisesti yhteistyö on ollut sujuvaa, koska tämä hyvin toimelias välittäjä haluaa meitä auttaa. Näin hänet toissapäivänä ensimmäisen kerran, mutta sain sen vaikutelman, että hänellä on energiaa ainakin kolme kertaa enemmän kuin naapurissamme asuvalla kollegalla. Sen lisäksi hänellä on mahdottoman hyvä verkosto tässä kaupungissa ja laajemmallakin.

Kerron myöhemmin, miten projekti etenee.

Sen voin sanoa jo nyt, että epämääräisen, vuosia kestäneen suremisen ja pelon jälkeen mieli on uskomattoman kevyt, kun päätös on lopulta tehty. Kun ei enää ole paluuta. Nyt keskitytään myymään tämä talo ja sen jälkeen vasta mietitään, mihin suuntaan elämässä lähdetään seuraavaksi.

Aurinkoista viikonloppua kaikille; nauttikaa elämästä, mutta älkää jättäkö mitään oikeasti tärkeää huomiseen. Meillä on kuitenkin käytettävissä täysin varmasti vain tämä hetki.