Jos ajelette Päijät-Hämeessä päin ja tien laidalla töröttää ladonoven kokoinen ahteri violetit ikäkulut verkkarit jalassa, kyse on todennäköisesti allekirjoittaneen peräpeilistä. Olen nimittäin kova poimimaan luonnonkukkia. Kaikki kevään ja kesän mittaan ilmestyvät lajit pitää saada ainakin kertaalleen maljakkoon. Niistä tulee niin nostalginen olo.

Kes%C3%A4kukkia%20010.jpg

Olen ollut jo lapsena se pieni tytöntyllerö, joka kantoi äidille ja mummolle kukkia ehtymättömänä virtana. Koristelin niillä myös kaikki hiekkakasassa leipomani kakut vielä yli kymmenvuotiaana. (Lapsuus oli muinoin pidempi.) Mummoparka joutui "syömään" päivittäin komeita hiekka- ja mutakakkuja, joiden päälle oli aseteltu kaikkea mahdollista paskanmarjoista (mummon antama nimi, en tiedä oikeaa) jäniksenpapanoihin (nehän muistuttavat suklaamuroja).

Kumma, kun tuo leipomisinnostus ei ole säilynyt keski-ikään saakka. Teininä leivoin joka viikonloppu, mutta sitten se päättyi. Pari vuotta sitten työskentelin kahvilassa puolen vuoden ajan ja väänsin joka ikinen päivä samoja pullia. Se vei viimeiset halut vaivata taikinaa. Niinpä on melkoinen ihme, jos meillä on jotain leivonnaisia ilman vieraiden aiheuttamaa pikku "pakkoa".

Toissapäivänä kävimme tyttären kanssa pyöräilemässä. Sekin on jo pieni ihme. Viime kesän sai pyörä nojailla telineeseen kumi puhki, koska en kipeältä jalaltani mitenkään hinkunut polkemaan. Kun mies lopulta syksyllä korjasi kumin, loppuivat pyöräilykelit. Tänäkin vuonna olen vain katsellut ehjää pyörää sillä silmällä, että uskaltautuisinkohan ajamaan, mutta edelleen kipeät nivelet ovat rauhoittaneet menohaluja.

Tiistaina sattui kuitenkin paistamaan aurinko, joten lähdimme kokeilemaan, kuinka vanhat saranat taipuvat. Melkoista kitinää pitivät, nivelet nimittäin. Ensimmäiset kilometrit olivat kivuliaita, mutta sitten kesäinen maantie, kukkien tuoksu ja reipas tuuli saivat unohtamaan koko jutun. Poljimme lyhyen lenkin naapurikaupungin keskellä korpea sijaitsevan rajan yli ja kehuskelimme illalla isännälle käyneemme toisessa kaupungissa. Tottahan se oli!

Paluumatkalla piti pysähtyä muutaman kerran, että saatiin kukkia poimittua. Niinpä ei voida puhua minkäänlaisesta kuntolenkistä. Se olikin lähinnä mielenterveyslenkki. Hetken tunsin itseni taas nuoreksi ja vapaaksi polkemaan vaikka maailman ääriin!

Kes%C3%A4kukkia%20004.jpg