Tänään käytiin viisivuotiaan Rikun kanssa elokuvissa. Kokemus oli hänen elämänsä ensimmäinen. Eipä noita tuohon ikään mennessä pääse paljon karttumaan, kun lasten elokuvien ikäraja on hyvin usein jopa seitsemän vuotta. Onneksi aikuisen kanssa pääsee sisään nuorempanakin.

Riku on hulluna Minions-hahmoihin ja niinpä ensimmäiseksi elokuvaksi valikoituikin Itse Ilkimys 3. Tietenkin 3D-versiona, että vauhti olisi oikein huimaa. Olihan se. Onneksi poika ei tuntunut pelkäävän. Ainoastaan jättiläisrobotista piti jälkikäteen keskustella.

Päivän pelottavin asia oli kuitenkin naistenvessan käsienkuivauslaite, joka piti melkoista meteliä. Siihen en saanut poikaa työntämään käsiään. En, vaikka lupasin työntää omani samalla. En, vaikka kehuin, kuinka kaikki tytötkin uskaltavat. Poika alkoi vääntää itkua ja ilmoitti, ettei häntä haittaa, vaikka housut kastuvat, kun niihin kuivaa kädet... luovutin siinä vaiheessa. Ajattelin, että aika hoitanee varmaan tuonkin fobian.

No, kastuivathan ne housutkin kunnolla. Jouduimme odottamaan lippujen lunastuksen jälkeen lähes tunnin ja sinä aikana popsittiin popcornia ja juotiin limsaa. Puolen litran pullo taisi olla hankala hallita, koska kolmasosa siitä lorahti penkille. (Onneksi sen pinta oli muovia.) Poika vain istui lätäkössä harmittelemassa, mitä nyt tehtäisiin. Koko housuntakamus oli limpparissa, ennen kuin sain hänet siitä ylös. En osaa sanoa, kuinka märät olivat pöksyt, kun muina miehinä hiippailimme teatteriin sisään. Anteeksi vain seuraava istuja, oli pakkorako.

No, elokuvaa katsoessa ahmittiin vielä karkkia. Onneksi tulin ostaneeksi pojalle yhden tikkarin karkkipussiin. Puoli elokuvaa meni sitä nuoleskellessa. Ehkä sen ansiosta ei tullut oksennus ennen elokuvan päättymistä. Ei kyllä tullut sen jälkeenkään, ihme kyllä.

Elokuvan jälkeen vein pojan äidilleen ja tuntui, että hänellä oli jäänyt päivästä hyvä mieli.

Muistan itse vieläkin ensimmäisen elokuvareissuni. Pääsin isän ja äidin kanssa katsomaan Lumikkia suunnilleen seitsemän vanhana. Rasittava pikkuveli oli kerrankin jätetty häsläämästä jonnekin hoitoon ja sain olla kolmestaan vanhempieni kanssa. Se oli hieno ilta. Ei uskoisi, miten henkilökohtainen huomio jää lapsen mieleen.

Toivon, että sitten, kun minua ei enää ole, Riku vielä muistaa, että vein hänet elämänsä ensimmäisen kerran elokuviin. Minulla kun ei ole paljon mahdollisuuksia antaa sen hienompia kokemuksia.