”Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen”.

Voisin ottaa tuon motokseni. Niin minulle aina käy. Niin kävi nytkin. Harmittaa vaan, jos siitä joutuvat muutkin kärsimään.

Pidempään blogiani seuranneet tietävät, että elämäni on nilkkakipujen säätelemää. Joinakin päivinä voin kävellä lähes ontumatta pieniä matkoja, joinakin en siedä laittaa jalkapohjaa maahan. Tämän kuluneen koipeni kanssa olen taistellut jo vuosia ja tilanne on pahenemaan päin. Lääkäreistä ei ole ollut apua.

Nytkin olen tehnyt yo-juhlavalmisteluja jalka turvonneena, ontunut jakkaralle maalaamaan ovia, istuttanut kasveja, klinkannut alakerran jyrkät portaat ompelemaan ja niin edelleen. Kipu on niin iso osa elämää, etten enää jaksa edes pitää siitä lukua. Teen hommia sitä mukaa, kuin kykenen. Pikkuisen on pelottanut, miten selviän ensi viikosta, kun pitäisi siivota ja leipoa ja toimittaa vaikka minkälaisia asioita. Sellainen tilanne oli vielä eilen iltapäivällä.

Nyt olen jo epätoivoinen. Olin eilisiltana juuri viimeistelemässä etuoven maalausta pikku tikkailla seisten, kun tyttäreni anoppi, Anitta, asteli pihaan jutustelemaan. Istuin portaille ja puhelimme niitä näitä, varmaan puolisen tuntia. Hän lupasi lainata minulle kainalosauvojaan, kun näki minun ontuvan.

Kun hän käänsi selkänsä ja lähti, könysin portaalta ylös. Silloin rusahti jokin polvessani (saman jalan, missä nilkka on kipeä) ja sattui armottomasti. Raahauduin sisään ja istahdin lähimmälle jakkaralle. Kun Anitta palasi tuomaan lupaamiaan sauvoja, hän hämmästyi suuresti, kuinka huonoksi oli liikkumiseni mennyt. Polvi oli yhtä aikaa osin tunnoton ja kuitenkin siihen koski kovasti. Eipä olisi parempaan hetkeen voinut kainalosauvapari ilmestyä!

Kävin jo yhdeksältä nukkumaan kahden särkylääkkeen voimin, nukuin 12 tuntia tyynyillä tuettuna ja heräsin jalka jäykkänä ja kipeänä uuteen kiireiseen päivään! Nyt koskee kahteen kohtaan yhtä aikaa ja minulla ei ole aikaa levätä. Niinpä en soittanut lääkärillekään. Tuskin olisin edes aikaa saanut, joten säästinpähän hermojani.

En todellisuudessa kyllä pysty nyt mihinkään. Ovien maalaus jäi kesken, eikä puhettakaan, että uskaltaisin lähteä kainalosauvojen kanssa alakerran jyrkkiin rappusiin, kun jalalla ei siedä seisoa. Tyttären juhlamekko odottaa valmistumistaan niiden rappujen alapäässä. Omaa pukuani en ole edes aloittanut. Tällä menolla en aloitakaan, juhlin vanhoissa rytkyissä.

Haluaisin tehdä tytölle ihanat juhlat, leipoa ja laittaa. Siivota, pestä ikkunat, vaihtaa verhot ja koristella kodin kauniiksi. JA MINÄ VAAN ISTUN AHTERILLANI TYYNYT SEKÄ POLVEN ETTÄ NILKAN ALLA!

Olen niin raivoissani huonosta tuuristani, että seuraavaksi katkeaa verisuoni päästä.

Saanko esittäytyä, Rouva Murphy.