No niin, ei niitä kutsuja sittenkään turhaan askarreltu. Tänä aamuna tuli tieto, että meillä on tuore ylioppilas!

H%C3%A4%C3%A4p%C3%A4iv%C3%A4%20003.jpg

Tyttären koulu-ura on ollut todella vaikea. Hän oli esikoulussa niin herkkätunteinen perfektionisti, että työskentely ei aina sujunut samassa tahdissa kuin muilla. Niinpä ehdotettiin, että hänen luokkaansa sijoitettaisiin kouluavustaja. Kuinka ollakaan, kunnalla ei ollut rahaa ja pieni ekaluokkalainen sijoitettiin neljän hengen pienryhmään, jossa muut olivat neljäsluokkalaisia käytöshäiriöisiä poikia.

Siitä se kiusaaminen sitten alkoi. Tytärtäni pahoinpideltiin ja haukuttiin säälimättä, mutta rehtorin mielestä paras tapa lopettaa rääkkääminen olisi ollut se, ettei tyttö olisi itkenyt, kun häntä lyödään. "Kun pojat huomaavat, ettei kiusaaminen tehoa, he varmaan lopettavat", sanoi itseään täynnä oleva reksi. Kumma kyllä, lapselle tulivat sitkeästi kyynelet silmiin, kun nyrkki osui vatsaan. Ei toiminut reksin ohje, vaikka kuinka yritti.

Kolmannella luokalla tyttö pääsi "vapaaksi", tavalliseen luokkaan, taisteltuamme pitkään ankarasti hänen siirtämisekseen. Ei se paljon tilannetta muuttanut kiusaamisen kannalta, mutta olivatpa kiusaajat edes suunnilleen samankokoisia.

Se vaan teki lapsen elämän entistä kurjemmaksi, että tytöt alkoivat syrjiä häntä. Juuri, kun hän toivoi saavansa samanikäisiä leikkikavereita. Vaikka olimme jatkuvasti yhteydessä kouluun, kiusaaminen ei loppunut. Opettajat jaksoivat paapoa kiusaajia, varsinkin, kun pääpukarit olivat "menestyjiä", saivat hyviä numeroita ja osasivat mielistellä opettajia. Se, mitä he tekivät koulutoverilleen, ei merkinnyt mitään.

Yläasteelle mennessään tytöltä poistettiin "erityisoppilaan" status, ns. HOPS. Hänen opintonsa olivat sujuneet normaalisti koko ala-asteen, joten en todellakaan tajua, miksi hänellä roikotettiin mokomaa leimaa. Kaikesta kiusaamisesta huolimatta tyttö pysyi järjissään, piti koulunkäynnistä ja hoiti tehtävänsä moitteettomasti. Muutama muu hänen luokaltaan olisi joutanut minun puolestani pienryhmään, koska häiriköitä oli todella monta.

Yläasteella jatkui sama rumba. Nyt vain pojatkin siirtyivät haukkujien joukkoon. Sen on täytynyt tuntua kamalalta nuoresta, itseään etsivästä tytöstä. En ymmärrä, miten hänestä on tullutkin noin sydämellinen ja tyytyväinen ihminen koettuaan sellaista helvettiä.

Lohdutin tyttöä, että lukiossa kaikki ovat jo viisaampia, lähes aikuisia. Lisäksi suurin osa yläasteen häiriköistä on tippunut joukosta pois. Katin kontit. Kiusaaminen jatkui edelleen, nyt lähinnä eristämisenä. Tyttö vieroksui kaikenlaisia ryhmätöitä, koska ei tahtonut kelvata kenenkään porukkaan. Hän pyöri tyttöjoukon reunamilla, sai juuri ja juuri norkoilla siinä. Kuitenkaan hänellä ei tuntunut olevan oikeutta omiin mielipiteisiin.

Kaikki nämä ahdistavat vuodet meillä on ollut tyttö, joka ei turhaan ole pois koulusta, joka tekee tunnollisesti kaikki tehtävät, joka ei koskaan ole ollut jälki-istunnossa, unohda tavaroitaan tai myöhästy. Siis suorastaan superkoululainen. Lisäksi hän käyttäytyy kotonakin hyvin, ei tupakoi eikä käytä alkoholia.

Yläasteelta saakka hänellä on ollut tarkka katse, joka poimi koulun pihalta toisia yksinäisiä. Hän on reippaasti kävellyt viereen ja ryhtynyt ystäväksi. Sillä tavoin hän on saanut monta hyvää kaveria, jotka pitävät edelleen yhteyttä. Harmi vaan, että he ovat olleet eri ikäisiä, joten muutokset koulumaailmassa ovat tulleet eri aikaan. Yhteydenpitovälineenä toimiikin lähinnä netti.

Viimeisin "löytö" on vuotta vanhempi tyttö, joka onneksi asuu vielä samalla paikkakunnalla. Nyt koulun päätyttyä nämä kaksi nuorta naista totuttelevat yhdessä liikkumaan kylällä. Harrastus, joka ei aiemmin ollut yksinäisille mahdollista. On aika nöyryyttävää seisoa torin kulmalla yksin... Olen sydämestäni iloinen molempien puolesta, että he ovat löytäneet toisistaan samanhenkistä seuraa.

Kyyneleet silmissäni, edelleenkin erittäin katkerana, muistelen tyttäreni koulutaivalta. Sanon suoraan, etten anna ikinä anteeksi kiusaajille. En myöskään kiusaajien vanhemmille. Kiusaaminen kitketään kotona, mutta jos vanhempikin on sydämeltään kiusaaja, eihän hän huomaa mitään outoa lapsensa käytöksessä. Ihan yhtä hirveä vanhempi on se, joka huomaa, mutta on liian pehmeä/laiska/välinpitämätön tehdäkseen mitään.

Luin eilen, että kolmasosa nuorista käyttää mielenterveyspalveluita!!! Kolmasosa! Se on meidän sukupolvemme syy! Me olemme tehneet pahoja virheitä. Kuka meidät tästä pelastaa, en tiedä. Enhän pystynyt auttamaan edes omaa lastani.

Vaikka tämä kirjoitus on surullinen ja vihainen, olen itse kuitenkin täynnä riemua. Lapseni näytti maailmalle närhin värkit!

Niin sitä pitää!