Olen aina pitänyt itseäni melko fiksuna ihmisenä. Jo pikkulapsesta saakka suoritukseni ovat olleet keskimääräistä parempia/varhaisempia ja ala-asteella olinkin melkoinen pinko. Lukemaan opin muistaakseni viisivuotiaana, mutta äitini ei voi asiaa vahvistaa, koska ei kuulemma muista lapsuuttani ollenkaan. (!) Kouluun olin pyrkinyt parivuotiaana. Kipitin kuulemma vauhdilla koulua kohti pitkin valtatien laitaa ja äiti perässä.

No, minulla olivat taas lapsenlapset yökylässä. Huomasin, että nykyaikaiset ipanat ovat reippaasti edellä menneiden vuosikymmenten "saavutuksista".

Riku-poika se tunsi kaikki talomme ohi ajavat automerkit heti, kun oppi puhumaan. Seuraavaksi hän yllätti tuntemalla kellon, vaikka taulussa ei ollut edes numeroita. Samanaikaisesti hän oppi tunnistamaan useita valtioiden lippuja. Sitten hän kertoi minulle mm. kaikki värit englanninkielellä. Tietokoneen käyttö oli selvää jo pienenä, mutta kaikki nykylapsethan sen osaavat. Sitä ei kannata edes mainita.

Nyt selvisi, että hän oli oppinut lukemaan ennen kuin täytti viittä vuotta ja puoliksi omin päin. Ei häntä ole kovin aktiivisesti "opetettu". Poika on vaan niin tiedonhaluinen, ettei voi olla oppimatta. Täytyy myöntää, että isoäiti pullistelee tässä ylpeydestä.

Entä sitten Siiri-tyttö, joka täyttää kaksi vuotta vasta heinäkuussa? Hän ei vielä paljoa puhu, mutta ymmärtää sitäkin enemmän. Jo pitkään on ollut helppoa kommunikoida hänen kanssaan, kun puhe menee selvästikin perille.

Muu touhu onkin sitten erittäin omatoimista. Hän on jo pitkään syönyt lusikalla ja pikku haarukalla erittäin taitavasti ja pukenut vaatteita päälleen monenlaiseen eri järjestykseen. Potta-asiatkin alkavat jo sujua.

Siirin toimeliaisuus alkaa kuitenkin saada vaarallisia piirteitä. Eilen hänet yllätettiin karkkivarkaista. Koska olin siirtänyt karkkipurkin kirjahyllyni ylähyllylle, Siiri kaikessa hiljaisuudessa hinasi jakkaran purkin alle ja oli juuri sille kiipeämässä, kun tyttäreni hänet rysän päältä yhytti.

Toinen ja pahempi vaaratilanne sattui, kun olin valmistamassa ruokaa. Tyttärenikään ei ymmärtänyt vahtia Siiriä herkeämättä, kun lapsi leikki eteisessä pukemalla ja riisumalla ulkoiluhaalariaan. Yhtäkkiä Riku-veli kysyi huolestuneena, missä Siiri on. Minä huutelin keittiöstä, että josko hän olisi toisessa päässä taloa, tätinsä huoneessa. Riku pyyhkäisi katsomaan sillä aikaa, kun täti istui korvalaput korvillaan olohuoneen sohvalla ja katseli ipadiaan. Ei löytynyt Siiriä. Sitten minäkin jo huolestuin ja aloin etsiskellä neitiä. Huomasin, että ulko-ovi oli aavistuksen raollaan. Sillä hetkellä tuntui, että sydämeni putosi polviin. Siiri oli saanut oven auki ja karannut! Autotie on vain muutaman metrin päässä portailtamme, joten vaaranpaikka on aivan liian lähellä.

Hyökkäsin ulvoen ovelle ja toden totta: Siiri seisoi pihapolullamme, yllään täydellisesti puettu ulkohaalari ja -kengät. Vetoketjukin oli kiinni, vain hattu ja rukkaset puuttuivat. Pikkuisen oli tyttö epävarman näköinen, ilmeisesti maailma olikin erinäköinen kuin kotipihassa. Ja niin paljon suurempi ja pelottavampi. Autot vain huristelivat talon ohi.

Kun nyt olen pahimmasta järkytyksestäni selvinnyt, olen kiittänyt Luojaa siitä, että Riku on niin huolehtivainen isoveli. Mihin saakka pikku-Siiri olisi ehtinyt ja mitä olisi voinut sattua, jos ei poika olisi hänen katoamistaan huomannut? En ole osannut edes tytärtäni torua siitä, ettei hän vahtinut Siiriä riittävän tarkasti. Enhän hoitanut hommaani itsekään. Emme todellakaan uskoneet, että hän kykenisi livistämään: pukemaan päälleen ja avaamaan raskaan etuoven. Ja vielä niin hiljaa, ettei kukaan kuule!

Tästä lähtien tuijotan tyttöä silmä kovana, hän pystyy näköjään yllättäviin asioihin. Ja etuovi laitetaan takalukkoon.

 

Siiriperhonen%20008.jpg