Kirjoitin vain tervehtiäkseni teitä, rakkaat lukijani!

Tämä viikko on mennyt taas sairastelun puolelle ja ompeluhommat ovat tauolla. Valitettavasti suolistoni on niin rämä, että tällaiset viikot todennäköisesti yleistyvät. Nyt alkaa taas vähän olo parantua, joten toivon pääseväni pian käsitöiden pariin.

Tänään tein vapaaehtoishommia taidenäyttelyn tiimoilta, istumaan kun kuitenkin kykenen. Minulta meni monta tuntia haaliessani sähköpostiosoitteita kasaan netin syövereistä. Joskus ennen niistäkin hommista maksettiin minulle... tuli ihan muistot mieleen. Harmi, että nykyisin pitää olla alle 30-vuotias, että pääsee toimistotöihin. Mielestäni minä kykenisin niihin ihan hyvin vieläkin, mutta työnantajia ammattitaitoni ei kiinnosta pätkän vertaa.

Jotain pitäisi keksiä ja pian. Alkaa tämä ansiosidonnainen (joka ei sekään ole järin suuri) päättyä ja putoan työmarkkinatuelle. Edellisen kerran, kun niin kävi, pääsin kuin ihmeen kaupalla määräaikaisiin töihin. Nyt odottelen samanlaista ihmettä. Muussa tapauksessa perheemme on pikkuhiljaa liemessä. Viidelläsadalla kuussa en kykene maksamaan osuuttani elinkustannuksistamme, en millään. Minkäänlaisia muita tukia ei tipu, koska asumme (pankin) omistusasunnossa ja mieheni on keskituloinen. Pitäisi kai myydä tämä talo, mutta kuka sitä haluaisi ostaa? Yli kolmesataa neliötä, 35 vuotta, sähkölämmitys. Talo on kaunis ja hyvin hoidettu, mutta silti. Ei mikään ihannesijoitus. Ylläpito maksaa aika paljon.

Onneksi olen mielestäni varustettu aika positiivisella ajattelulla. Joka muuta väittää, voi miettiä, mitä itse ajattelisi minun tilanteessani...

Jaksan kuitenkin aina toivoa. Että ihme tapahtuisi ja kelpaisin johonkin, mistä maksetaan palkkaa.