Aamupäivä meni kämppää järjestellessä ja odotellessa kivaa kaveria kylään. Nilkka oli taas niin armottoman pahalla tuulella, etten oikein kyennyt mihinkään. Niinpä suuren osan töistä teki tytär.

Puolenpäivän jälkeen kaveri soitti, ettei pääsekään tulemaan. Mahatauti. Harmittaa, vaan minkäs sille mahtaa. Täällä päin on kuulemma ainakin norovirusta liikkeellä. Niinpä olen tavallaan tyytyväinen, että hän valitsi kotona sairastamisen. Minulla ei ole enää yhtään varaa makailla punkan pohjalla ennen joulua. Lahjahommat ovat sen verran rästissä, että hirvittää. Ei niitä onneksi kukaan tuskissaan odottele, joten ei ole maailmanloppu, jos jotain jää tekemättä. Itseäni vaan keljuttaa, jos en pysy tavoitteissani. (Työtön, vaan en tavoitteeton... tai stressitön, heh.)

No, suunnitelmat menivät sitten uusiksi. Istuin tuoliin lepuuttamaan koipeani ja sain samalla pääteltyä villasukat. Olen siltä osin itseeni tyytyväinen. Joka joulu olen halunnut osallistua vähäosaisten joulutunnelman luomiseen esimerkiksi tekemällä lahjan hyväntekeväisyyteen, mutta aina on oma porukka mennyt etusijalle, enkä ole saanut mitään tehdyksi sellaisille ihmisille, jotka todella osaisivat lahjaansa arvostaa. Tänä vuonna minut kutsuttiin neulomaan villasukkia vanhuksille ja sain aikaiseksi peräti kahdet. Se on sentään jo sata prosenttia enemmän kuin viime vuonna.

Villasukat%20003.jpg

Kun pääsin vauhtiin tässä hyväntekeväisyyshommassa, keksin toisen asian, jonka haluan antaa tarvitseville. Mieheni työpaikan joululahjan: jäisen kinkun. Me emme sitä tarvitse, koska syömme kinkkua vain äitini luona aattona. Viime vuonna hinasin lahjakinkun äidin luo ylimääräiseksi, mutta en halua enää pakkosyöttää heitä. Kyllä koko perheen kolesterolitaso on riittävän korkealla ilman kinkun yliannostustakin.

Mietin monenlaisia keinoja, miten pääsen kinkusta eroon kunnialla siten, että sen saa oikeasti tarvitseva perhe. Ajattelin ensin tarjota sitä ilmaiseksi nettikirpparilla, mutta kuvittelin mielessäni sitä ahneiden joukkoa, joka hyökkäisi kinkkua varaamaan. Mistä tietäisin, kuka sitä oikeasti tarpeeseensa pyytää? Seuraavaksi ajattelin samaa porukkaa, jolle villasukat menevät, mutta kuka näistä yksinäisistä vanhuksistakaan syö seitsemän kilon kinkun?

Onneksi tulin puhuneeksi asiasta äidilleni, joka itkua pidätellen luki Hope ry:n lehti-ilmoituksen minulle puhelimessa. En ollut mokomasta järjestöstä kuullutkaan. He välittävät ilmaiseksi vaatteita ja kodintarvikkeita vähävaraisille. Kyseisessä ilmoituksessa oli kyse lasten joulun pelastamisesta. Soitin oitis kotikaupunkini vastuuhenkilölle, joka suorastaan liikuttui kinkkutarjouksesta. Hän sanoi, etteivät he yleensä välitä ruokaa, mutta sitä on heiltä kyllä jouluksi kyselty. Tämä rouva lupasi vastaanottaa ja toimittaa kinkun johonkin perheeseen, vaikkei järjestön toimipaikka ole edes auki jouluviikolla.

Samalla juttelimme muidenkin tavaroiden kelpaamisesta yhdistykselle. Päätin käydä tänä viikonloppuna lasteni vanhat lelulaatikot läpi ja antaa kaikki ylimääräiset pehmolelut Hopelle jaettavaksi. Vien myös kolme ompelemaani mekkoa sinne, koska lapsenlapseni ei niitä ennätä käyttää. ( Lapsen äidillä on kuulemma tavoitteena, että jokaista saatua vaatetta pidetään edes kerran. - Ja toisilla ei ole mitään päällepantavaa! Kyllä on maailma epäreilu.)

Olen todella tyytyväinen, että löysin paikan, missä tekeleitäni todella tarvitaan. Joulun jälkeen alan uudella innolla tuhota kangaspinojani. Jotenkin pelkän puhelinsoiton perusteella tunnen, että voin luottaa Hopeen. Se on ehkä sen verran tuore yrittäjä tässä hommassa, että kaikkia isojen järjestöjen tauteja ei vielä ole. Ei ole suurta organisaatiota, joka syö suurimman osan keräysvaroista. Toivottavasti jäsenistöstä ei myöskään löydy ikinä epärehellisiä ihmisiä, jotta kaikki lahjoitettu tavara menee sinne, minne pitääkin.

Kun tänä jouluna istun kuusen ääressä, voin ehkä huonon omatunnon sijasta kerrankin ajatella, että tein parhaani. Annoin aikaani muiden hyväksi edes vähän. Enemmänkin voisin tehdä, mutta siitä pitää ottaa selvää joulun jälkeen.