Kun pääsin muutama viikko sitten oikein työhaastatteluun, sain siitä hetkellisesti intoa laittaa omaakin garderobiani kuntoon. Kuten kai jo kerroin, innostuin turhaan. Työ meni taas jollekulle toiselle.

Ehdin tehdä ennen haastattelua neulosjakun, (jonka olen jo täällä esitellyt), suorat mustat prässihousut, tunikan ja paidan. Suunnittelin haastatteluvaatetustani intensiivisesti, mutta mikään ompelemani asu ei tuntunut hyvältä. Hyviä vaatteita ne olivat, mutta eivät loppujen lopuksi sitten kuitenkaan sopineet juuri haastattelutilanteeseen.

Loppujen lopuksi kelpuutin ne mustat housut, Gerry Weberin t-paidan (joka on säilynyt hyvässä kunnossa jo yli seitsemän vuotta) sekä klassisen jakun, jolla hain (ja sain) työtä jo vuonna 2005. Nyt moni ajattelee, ettei ihmekään, ettei tule palkatuksi, jos noin nukkavieruna menee hakemaan. Vaan uskokaa tai älkää, en ollut nukkavieru. Päinvastoin. Itse asiassa tunsin itseni lievästi ylipukeutuneeksi. Läsnä olevat haastattelijarouvat nimittäin olivat hyvin arkisesti vaatetettuja. Oma "pukuni" vastasi tyyliltään lähinnä mieshaastattelijan kravattikaulaista pukeutumista. Hänen kanssaan me parhaiten samalle aaltopituudelle pääsimmekin.

Olen hyvin tarkka siitä, ettei vaatteissani saa julkisella paikalla olla nyppyjä, ryppyjä, irronneita nappeja tai muutakaan huolimatonta. Olen aikanaan opiskellut materiaalioppia käsityöoppilaitoksessa ja tunnen hyvin tekstiilien ominaisuudet. Valitsen vaatteisiini sellaisia materiaaleja, että ne kestävät aikaa. Lisäksi osaan huoltaa vaatteeni oikein. Siksi ne tuntuvat olevan vähän turhankin kestäviä. En pääse niistä ikinä eroon, kun ne eivät rikkoudu tai kulu sekä mahtuvat päälle ja ovat klassista mallia. Koska olen hurahtanut myös suojelemaan maapalloparkaa, en voi heittää hyviä vaatteita pois vain kyllästymisen takia... Pitäisiköhän tehdä ompelutyö vähän huonommin, että rytkyt hajoaisivat nopeammin, hmm?

Äskeisessä kappaleessa mainittuja julkisia paikkoja eivät kuitenkaan ole kotikylän kaupat, kirjasto, terveyskeskus, kansalaisopisto ja niin edelleen... Sinne minä turhankin usein askellan reippaana 20 vuotta vanhoissa virttyneissä verkkareissa, maalitahraisessa paidassa, villasukissa ja Crockseissa. Kesät talvet. Olen varmaan vähitellen kylähullun maineessa. Myönnän, pitäisi vähän panostaa. Se tässä mummoiässä ja työttömyydessä on kuitenkin kivaa, ettei tarvitse enää suuremmin välittää, mitä muut ajattelevat. Sitä paitsi, lähes kaikki vastaantulijat ovat yhtä elegantteja.

Kun lähden isolle kirkolle, minua ei enää tunnista samaksi tyypiksi turkishuivin alta, joten ei se hetkellinen homssuisuus suuresti haittaa - toivottavasti. Minun tuurillani kaikki mahdolliset työhaastattelijat ovat tietysti seisseet roikkuvien verkkareitteni takana kassajonossa...

No, se siitä. Tässä ovat kuitenkin paita ja tunika, jotka ompelin innostuksen puuskassani:

Paita%20003.jpg

Löysin kumpaankin vaatteeseen kaavat Suuresta Käsityölehdestä. Paidassa on taskut, mikä olisi hyvin kätevää työpaikalla. Helma oli kaavassa vielä reippaasti pidempi, mutta en halunnut tehdä ihan niin pitkää mallia. Riittää, että takapuoli peittyy.

Kangas on alennusmyynnistä ostettua laadukasta puuvillakangasta. Twilliä, luullakseni. Hihat ovat 3/4-pituiset, mikä on edullista lyhytkätiselle, tukevalle ihmiselle.

Tunika%20001.jpg

Tämän tunikan tein näkymään kullanvärisen jakun alta. Enkä sitten kuitenkaan käyttänyt kumpaakaan. Ne muodostivat yhdessä hivenen liian juhlavan parin. Mietin, voisinko laittaa tämän mustien housujen kera Hectorin konserttiin?

Tunika%20005.jpg

En ole mikään kaularusetti-ihminen, mutta sorruin, koska tämä rusetti oli niin hauskasti kuositeltu keskelle avonaista kaula-aukkoa (kolo ei näy kuvassa) sekä riittävän alas, etten näytä Pekka Töpöhännältä.

Tässähän tätä perjantaiaamun outoa höpinää taas oli. Taidan lähteä ompelemaan.

Mukavaa alkavaa viikonloppua kaikille!