En saanut yöllä unta. Se on taas viime aikoina ollut ongelmani. Oikein pelottaa käydä nukkumaan, kun tiedän, ettei siitä tule mitään. Pyörin sängyssä, sytytän valot, yritän lukea, sammutan valot, tuijotan kattoa, käyn vessassa, käyn juomassa, jne. Koko ajan harmittaa, kuinka paljon häiritsen mieheni unia. Hänen sentään täytyy nousta työhön puoli kuudelta. Mies kyllä porskuttaa tyytyväisen oloisena viereisellä tyynyllä, mutta mistä sen tietää, onko uni katkonaista meuhaamiseni takia?

Aamuyön puolella siirryinkin loppujen lopuksi olohuoneen puolelle, vedin oven kiinni ja avasin telkkarin. Sieltä tuli mielenkiintoisen niminen elokuva Aavikon kukka, joka infotietojen mukaan kertoi afrikkalaisnaisen noususta muotimaailman huipulle. Ajattelin, että tuossapa sopivan kepeän oloinen elokuva iltasaduksi. En olisi voinut enemmän erehtyä.

Kun elokuva päättyi, olin järkytyksestä mykkänä ja kyyneleet olivat raidoittaneet naamani. Että sellaisessa maailmassa täällä eletään, enkä ollut koskaan tullut ajatelleeksi, miten huonosti naisia ja pieniä tyttöjä kohdellaan vielä nykyaikana. Minulla on taipumus sulkea silmäni ja mennä piiloon, jos oikein pahoja asioita tapahtuu. En halua uskoa niitä todeksi. En myöskään katso tv-ohjelmia, joissa on rajua väkivaltaa tai suurta surua. En ole kyennyt katsomaan edes Titanicia!

Ja nyt, yksin keskellä yötä, jouduin katsomaan pienen tytön raakaa kohtelua. Sen jälkeen ei kyllä todellakaan nukuttanut.

Vaikka elokuvan loppu on rankka, suosittelen katsomaan sen. Voi tietenkin olla, että koko muu maailma on sen nähnyt, mutta minulle se oli täysin uusi tuttavuus. Pysäyttävä sellainen. Mietin itsekseni, kuinka paljon maailmassa olisi vielä tehtävää naisten ja erityisesti lasten elämän helpottamiseksi. Tunnen itseni aivan kädettömäksi, kun en tiedä, miten voisin auttaa.

Turha sanoa, että lähetä rahaa sinne ja tänne. Olen maksanut pientä summaa Unicefille joka kuukausi. Minulla on e-laskusopimus pankissa sitä varten. Nyt vasta huomasin, että Unicef ei ole enää lähettänyt laskuja pariin kuukauteen. Ilmeisesti se kuukausittainen kymppi on niin pieni raha, ettei sitä kannata edes pyytää. Olen pahoillani, olen työtön, minulla ei ole varaa enempään.

Minä annan rahaa yleensä jokaiseen keräykseen, joka eteen sattuu. En kehtaa kulkea ohi tai kieltäytyä. En vain usko, että niistä rahoista on paljonkaan iloa maailman kärsiville. Isot järjestöt käyttävät byrokraattiseen toimintaansa suurimman osan. Luin kerran kirkon ulkomaanavun toiminnasta jutun, jossa työntekijä kertoi, kuinka ylellisesti he elävät verrattuna autettaviinsa. Tämän henkilön omatunto ei ollut kestänyt sellaista touhua. Sen sijaan aika monen muun omatunto tuntuu kestävän mitä tahansa. Kotikaupungissanikin SPR:n työntekijä kavalsi suuret summat rahaa hoitamansa myymälän kassasta. Olin itsekin lahjoittanut sinne laatikkokaupalla tavaraa myyntiin. Raivostutti suunnattomasti, kun kuulin asiasta.

Onkohan järjestöä, jossa EI olisi tapahtunut jotain tuollaista? Kierot paskiaiset löytävät aina paikan, jossa voivat harjoittaa konnantöitään.

No, tämä vuodatus tuli kirjoitettua lähinnä järkytyksen purkamiseksi, eihän mikään muutu istumalla kotona. Kyllä maailma on paha. Ja kylläpä me pienet ihmiset olemme avuttomia.

images2.jpg