Meille tulivat lapsenlapset kahdeksi yöksi kylään. Syynä oli, että äidin piti mennä kumpanakin päivänä heti aamutuimaan harjoittelemaan työhönsä liittyviä asioita viidenkymmenen kilometrin päähän kotoa, juuri päinvastaiseen suuntaan päivähoitopaikkojen kanssa. Onneksi minä olin vapaana, joten ongelmaa ei tullut.

Muussa tapauksessa äitiparka olisi joutunut viemään lapset ensin kummankin omaan päiväkotiinsa (!) kymmenen kilometrin päähän heti, kun ovet olisivat auenneet, sen jälkeen olisi pitänyt kiireesti kääntyä takaisin tuota pitkää lumisateista taipaletta varten ja silti olisi todennäköisesti myöhästynyt määrätystä ajankohdasta. Noutaessa sama juttu toisin päin. Isästä ei olisi ollut vuorotyönsä vuoksi apua. Miksi perheille tehdään asiat näin vaikeiksi? Miksi kuntarajat estävät joustavan toiminnan? Miksi saman perheen lapset eivät voi olla samassa päiväkodissa?

Muistan jo omasta nuoruudestani, kuinka tuntui, että vanhemmat ja lapset ovat hoitopaikkojen "armoilla", eikä päinvastoin. Aina tuli valittamista, vaikka yritti venyä joka suuntaan. Niitä aikoja ei ole ikävä. Jos kertoisin kaikki väärinkäytökset, joita lapseni ja minäkin jouduin kärsimään, hämmästyisitte. En kuitenkaan halua ruotia menneitä murheita, joten olkoon.

No, meillehän on vain ilo, että ipanat pyörivät huushollissa. Mieskin jäi sopivasti sairauslomalle, joten meitä on kaksi paimentamassa vilkkaita riiviöitä.

Eilisaamu alkoi reippaasti, kun Siiri alkoi höpöttää sängyssään jo kukonlaulun aikaan. Kakka haisi rajusti. Kun lähdin putsaamaan tyttöä, huomasin, että oikein mojova "niskakakka" oli saatu aikaan. Termi on peräisin lasten äidin suusta; kakkaa on tällöin sananmukaisesti tursunut vaipan raoista niskaan saakka. Onneksi oli Pappa kotona. Tarvittiin todellakin kaksi ihmistä tytön kuorimiseen yöpuvusta. Äiti kyllä varoitti asiasta etukäteen, kun innoissamme syötimme tytölle viinirypäleitä edellisenä iltana...

Vessa-asioista tuli muutakin säpinää päivän aikana: viime tipassa huomasin, että nelivuotiaan isoveljen kököttäessä pytyllä asioillaan, pikkusisko taapersi viereen ja ojensi kätensä takapuolen alle. Ilmeisesti hän aikoi tarkistaa, mitä sieltä tippuu...

Tyttö on kyllä hauskassa iässä. Hän taapertaa jatkuvasti Papan tai Mamin perässä, puolen metrin etäisyydellä, iso musta pipo päässä. Vii-vii-vii-vii, hui-tui-tui ja niin edelleen kuuluu tauotta. Kun tyttö ojentaa anovasti kätensä pyrkiessään syliin, häntä ei voi vastustaa. Niinpä kaikenlaiset hommat hoidetaan yhdellä kädellä kymmenkiloinen nyytti kainalossa. Miten sitä nuorena pystyikin kaikkeen? Nyt ovat niskat jumissa jo yhden päivän jälkeen.

Riku%20ja%20Siiri%20001.jpg

Tässä Siirin uusin look. Hän kulkee alvariinsa kissapipo päässä. Kuva on heilahtanut, tai itse asiassa tyttö heilui niin paljon, ettei kamera ehtinyt perässä.

Riku-poika taas hämmästyttää hoivaamalla pikkusiskoaan. Haleja ja rakkautta riittää, mutta kiusaamista ei näy lainkaan. Voi olla, että hän on vain vieraskorea, mutta eilispäivän aikana ei riidelty kertaakaan. Täytyy sanoa, että poika on paremmin kasvatettu tai vain parempi ihminen kun minä aikoinaan. Meillä oli pikkuveljen kanssa saman verran ikäeroa ja tappelimme kuin kissa ja koira parikymppisiksi saakka.

Pappa kävi juuri kertomassa, että lapset istuvat parhaillaan nojatuolissa kauniisti vierekkäin katsomassa piirrettyjä. Riku oli pyytänyt Siirin lähelleen. Tuollaista rakkautta oppii osoittamaan lapsi, joka saa vanhemmiltaan huomiota ja hellyyttä silloinkin, kun pikkusisarus vie suurimman osan keskittymiskyvystä. Hyvin ovat nuoret vanhemmat onnistuneet, olen heistä ylpeä.

Nyt pitää lopetella tämä höpötys ja lähteä siivoamaan huushollia. Lattialta pitää jo etsiä astumispaikkoja, niin levällään ovat lelut. Emme jaksaneet eilen illalla aloittaa siivousta, kun tiesimme, että tänään rojut leviävät uudelleen, mutta rajansa kaikella. Täällä ei voi enää liikkua...