Tämä aamupäivä oli jo etukäteen pelottava.

En niinkään pelännyt sitä, että aamukahdeksan jälkeen minulla oli aika varattuna neljän luomen poistoon kasvoista. (Ja minä sentään pelkään lääkäreitä jonkin verran...) Enempi minua pelotti se, että minut oli käsketty rangaistuksen uhalla TE-keskukseen heti lääkärin jälkeen.

Kysyisinkin, onko työllisyyspalveluissa jotakin vialla, kun työllistettävä pelkää asiakaskäyntiä enemmän kuin puudutuspiikkiä?

No, ei minulla varsinaisesti ollut mitään pelättävää, koska en ole tehnyt mitään väärää. Silti nykyinen työttömyyskeskustelu ja hallituksen suunnittelu yhdistyneenä menneisiin huonoihin palvelukokemuksiin sekä todella töykeään kutsukirjeeseen saivat punttini tutisemaan.

Itse asiassa pelkäsin taas pari viikkoa ihan turhaan.

Ensiksikin lääkäri oli todella mukava, nopea, helläkätinen ja huumorintajuinenkin. Heti kyllä palvelu paranee, kun on valmis maksamaan varttitunnin hoidosta yli 300 euroa. Tai enhän minä, työtön, sellaiseen kykene. Ukkokultahan se lupasi tämänkin kauneusleikkauksen (=laserhoidon) kustantaa.

Minulle oli nimittäin kehittymässä pahanlaatuinen henkinen ongelma nenänpielissäni rehottavista rasvaluomista. Kun ei koskaan tule edes työhaastattelukutsua hienosta hakemuksesta huolimatta, alkaa tuntua, että vika on valokuvassa, joka on nykyisin pakollinen melkein joka hommaan. No, ikääni en saa vähemmäksi, eikä ryppyjä onneksi vielä pahemmin ole, mutta pyöreyttä on poskissa liikaa ja niitä LUOMIA. Tuntuu, että niitä syntyy kuin sieniä sateella. Sanoinkin lääkärille, että muistutan nokkani kanssa noita-akkaa.

Nyt on noidalla neljä luomea vähemmän, mutta vielä niitä jäi. Kaikkia ei voi poistaa ilman, että jää arpia. Osa taas on vasta kasvuvaiheessa, joten pitää odottaa, että ne lakkaavat pullistumasta. Vasta sitten ne kannattaa poistaa. Näin neuvoi ystävällinen tohtori.

Seuraava osoite oli siis TE-keskus. Minulla oli aivan uusi virkailija, joka oli hivenen hämmästyneen näköinen, kun tepastelin puudutettuna, laastaroituna ja ilman meikkiä paikalle. Ajatteli tietysti, ettei tuollaista rajapirua kukaan palkkaa. Kun selvitin, mitä oli tapahtunut, alkoi juttu luistaa.

Töykeä kirjeen sanamuoto johtuu kuulemma lainsäädännöstä. Ei siitä, että heitä erityisesti rassaisi juuri meikäläinen. Lisäksi minut oli kutsuttu paikalle vain, koska en ollut vastannut puhelimeen. No höh, luulin puhelinmyyjäksi, kun numeron omistajaa ei löytynyt edes tiedustelun kautta. Entisen virkailijan numero oli nimellä varustettuna puhelimessani, mutta tämä oli siis uusi henkilö.

Kerroin nivelrikosta jalassani ja siitä, etten kykene seisomatyöhön. Niinpä minut ohjattiin jälleen kerran terveydenhuollon piiriin. Eipä auta kuin varata uusi aika. Kun se on hoidettu, keskustellaan jatkosta.

Kyselin, millaisia kokemuksia virkailijalla on firmoista, jotka tarjoavat työtä kaupan kassalla ja siitäkös tämä rouva innostui ja sai minut lupaamaan, että pyrin työkokeiluun osuuskaupan kassalle. Mikäs siinä, voisin kokeillakin. Mistä sitä tietää, vaikka siitä ura urkenisi. Jos sinulla, lukijani, on mokomasta kokemusta, olisin iloinen, jos kommentoisit.

Iltapäivä menikin sitten nauttiessa elämästä, kun selvisin kuin koira veräjästä pelkäämästäni aamusta. Nyt voin ryhtyä jännittämään huomista aamua, kun joudun menemään papa-kokeeseen; viisikymppisten seulonta jälleen, nääs.

Illan pimetessä harjoitin multitaskingia: Valmistin samanaikaisesti ruis-puolukkapuuron, kaksinkertaisen annoksen porkkanapihvejä sekä banaanikakun. Nyt onkin aika rojahtaa tv-tuoliin katsomaan Milanon naisten paratiisia, vai mikä se mukava sarja nyt olikaan.