Tänään en ole yhtä pahalla päällä kuin eilen, vaikka en olekaan parantunut. Yö oli tukkoinen ja kurja, mutta auringonpaiste piristää mieltä heti aamusta. Pyykit pyörivät koneessa ja nautiskelen parhaillaan aamukahvia.

Mennessäni sitä keittämään huomasin, että keittiön ikkunan alla odotti pieni sievä yllätys. Pupu Tupuna oli tullut metsästä vierailemaan runsaana rehottavaan aamiaispöytään. Nurmikkomme on nimittäin jälleen päässyt ylipitkäksi ja apilat kukkivat iloisesti. Jänis veteli kunnon aterian kukkapenkin vieressä (onneksi jätti kukat rauhaan) ja pomppi sitten omille teilleen. Saisi tuoda kaikki kaverinsakin syömään, jos ne noin nätisti parturoivat nurmikkoa.

Pupu%20005.jpg

Ajaisin mielelläni kyllä nurmikon itsekin, mutta meillä on vanha oikukas ruohonleikkuri, joka tottelee vain perheen isäntää. Minä saan nykiä sitä vaikka puoli päivää, eikä se päästä tuhahdusta kummempaa ääntä. Niinpä tyydyn aktiivisesti odottelemaan, milloin mies suvaitsisi tulla töistä ennen iltayhdeksää.

Tänään minulla on taas ongelmana tekemisen puute. Ei siitä oikeastaan olisi pulaa, sillä kotitöitä on rästissä enemmän kuin tarpeeksi, mutta pitäisi keksiä tekemistä, mihin puolikuntoisen motivaatio riittää. Pyörälenkkiä suunnittelin jo hetken, ennen kuin muistin, että keuhkoni ovat täynnä töhnää, johon tukehtuisin ensimmäisessä ylämäessä. Uimarannasta on myös turha kipeänä haaveilla. Kukkapenkit on tällä hetkellä kitketty, joten niihin ei tarvitse mennä pyllistelemään.

Kirjaa olen lukenut jo viidestä saakka tänään ja sainkin viimeisimmän loppuun. Yksi on lukematta ennen seuraavaa kirjastoreissua, joten joudun ehkä turvautumaan siihen ja puutarhakeinuun, jos en muuta keksi.

Joku työn raskauttama tuntee varmasti katkeruutta lukiessaan minun "ongelmastani", mutta voin taata, että kateus on turhaa. Joka ikinen maanantaiaamu olen syvästi kateellinen kaikille, jotka saavat lähteä työhön. Heitä sentään tarvitaan vielä johonkin. Minä kun en kelpaa mihinkään, mistä maksetaan.

Pitemmän päälle toisiaan seuraavat tarpeettomat päivät käyvät aika raskaiksi. Vähitellen käy, kuten minulle: Kauppaan lähtökin on vaikeaa. Tekisi mieli karata koko yhteiskunnasta. Onneksi minulla on perhe, joka pitää pään kasassa. Muuten olisin hautautunut kellariin jo pysyvästi.

Vaan eipä murehdita enää tänä päivänä! Aurinko paistaa ja koko maailma on avoinna. Kunhan keksin, mihin suuntaan lähden.