Juhlat on juhlittu. Vanhempieni 70+70+50 (hääpäivä) -juhlat on nyt pidetty ja takki on tyhjä varmaan monella. Itse en tehnyt juhlien eteen oikeastaan mitään muuta, kuin lahjakansion kokoamisen valokuvista, laulunsanoista ja läheisten rakastavista kommenteista. Silti tuntuu, ettei ole puhtia oikein mihinkään.

Kansioon oli kerätty niin paljon tunnetta, että sitä tehdessä tuli itkettyä kymmenet itkut. Sen antaminenkin oli vaikeaa, kun kaikkia itketti. Sanat takertuivat kurkkuun, eikä kenestäkään ollut puheenpitäjäksi. Onneksi annoimme sen ennen vieraiden tuloa, että jokainen ehti siistiä naamansa. Olimme me ehkä hivenen erikoisen näköisiä silti. Minäkin laitoin reippaasti meikkiä, etten näyttäisi niin vanhalta (joopa joo), mutta itku raidoitti paksun pakkelin heti alkuunsa. Sitä sitten peittelin loppuillan.

Äidille ripustimme päähän valkoisen Glitteristä ostetun kukkaseppeleen jota hän piti uskollisesti illan loppuun asti. Sen avulla huomasi helposti kaikkien harmaahapsien joukosta, missä itse morsian viilettää. Hääpari tanssi uudelleen morsiustangonsa (isä ei aikanaan osannut valssia!) La Cumparsitan ja he leikkasivat toistamiseen myös hääkakun. Isä oli ennen juhlia sanonut äidille, ettei ryhdytä sitten enää tässä iässä tallomaan toisen varpaita, mutta polkaisi sitten itse reippaasti äidin jalalle! Juonikas ukko! Täytyy kyllä olla, jos meinaa edes loppuelämässään saada vähän valtaa. Äiti se todellakin on ollut perheen pomo niin kauan kuin muistan.

Juhlissa oli paljon liikutuksen hetkiä myös vieraiden kanssa. Kyynelissä oli nielemistä, kun puhuttiin menneistä ajoista. On tietenkin onnellista, että on mitä muistella. Elämäni on ollut suurimmaksi osaksi niin ihanan tavallista, että voin haikeudella katsoa taaksepäin. Silloin todellakin paistoi lähes aina aurinko.

Siitä olen iloinen, ettei kukaan tällä kertaa suuremmin arvostellut kilojani tai ikääntymistäni, kuten joskus on käynyt. Myös työttömyyteni sai olla suureksi osaksi rauhassa. Yksi perhetuttava kyllä ilmoitti vieressäni istuen, että nykyajan työttömät ovat pelkästään laiskureita, mutta kerrottuani, että olen heistä yksi, mies vaikeni nolona. Hänen vaimonsa vielä sanoi, ettei ole koskaan minua laiskurina pitänyt... en ollut kuitenkaan asiasta moksiskaan, vaan jatkoimme juttua muista aiheista.

Lähdimme juhlista miehen ja tyttären kanssa jo kymmenen aikoihin, jolloin "sikaosasto" eli serkkuni ja setäni pitivät jo railakasta lystiä Viron tuliaisten siivittäminä. Ihme kyllä miehenikin vaikutti helpottuneelta istuessaan vanhempieni kesämökin terassilla, kun mistään ei kuulunut minkäänlaista meteliä, sauna oli lämpiämässä ja tytär veteli jo uupuneena sikeitä saunakamarissa. Ukkokultani on huomattavasti sosiaalisempi kuin minä. Hän olisi varmasti viihtynyt juhlissa pitkään, mutta ei onneksi harmitellut sen enempää ilonpidon lakkaamista.

Saunoimme yöllä pitkän kaavan mukaan, kun kerrankin olimme keskenämme, eikä kukaan jonottanut kylpyyn ja lopulta istuimme juttelemassa kahdestaan lähes kolmeen yöllä. Hyvin nukuttujen muutamien tuntien jälkeen heräsin jo puoli seitsemältä lukemaan kirjaa. Sen avulla sain uudelleen unen päästä kiinni ja jatkoimme koisaamista vielä pari tuntia. Puolen päivän aikaan äiti soitti meidät tuhoamaan juhlista jäänyttä ruokaa ja lähdimmekin takaisin heille. Söimme ja nappasimme Riku-pojan mukaan yökylään.

Ajoimme kiertotietä kotiin. Näytin Rikulle, missä Mami oli lapsena asunut, käynyt koulua ja uinut kesäisin. Haikea oli sekin kierros vanhaan kotikylään. Ihan kuin se olisi ollut jossain aikakapselissa nämä vuosikymmenet. Muutin sieltä pois kymmenvuotiaana, mutta kotitalo ei ollut muuttunut 40 vuodessa yhtään, koulu näytti samalta (vaikkei enää koulu olekaan), uimarannalla kitisi yhä sama portti ja pukukopin seinässäkin taisi olla vielä samat tirkistysreiät tallella... Voi Luoja, jos saisin aloittaa sieltä uudelleen!

Loppujen lopuksi meidän piti hakea vielä Siirikin yökylään, koska hänellä oli silmätulehdus, eikä hän olisi päässyt hoitoon siinä kunnossa. Niinpä eilinen vierähti Siirin lääkärireissulla ja ravatessa hänen perässään väistellen kaikkialla lojuvia leluja. Tietäähän sen, millainen vauhti yksivuotiaalla on. Tekisi mieli jo kävellä, mutta kun pää ei usko, että jalat kantavat. Melko huteraa meno oli, mutta siitä huolimatta lapsukaiset saivat koko huushollin sekaisin. Illalla olin niin poikki, että nukahdin nojatuoliin. Tytär keräili lelut lattialta, kun minä makasin voipuneena peiton alla. Kyllä on Mamilla huono kunto!

Juhlat%20103.jpg

(Tämä riiviökö muka sairauslomalla? Sellainen vauhti oli, että ruoastakin puolet nautittiin ulkoisesti.)

Nyt on jotenkin outo olo, kun saan olla rauhassa. En oikein tiedä, mitä tekisin. Pihalla rehottaa uskomaton määrä uusia rikkaruohoja, mutta se ei oikein houkuttele tänään. Yöllinen rankkasade kasteli paikat niin perusteellisesti, etten viitsi mennä sinne mönkimään. Pitäisiköhän virkata jotakin?

Juhlat%20113.jpg

Olen kasvattanut anemoneja aiemminkin, mutta ne eivät ole ikinä kukkineet. Tällä kertaa sekin onnistui!