Löytyihän sitä tekemistä tällekin päivälle, kun vähän nettiä selasin. Siellä vanha ukkeli kehui, kuinka paljon tienaa tatteja keräämällä. Siitä minä oitis innostuin lähtemään metsään tattijahtiin.

Olisi kyllä pitänyt päätellä jotain jo siitä, ettei Etelä-Suomesta näyttänyt löytyvän edes ostopaikkaa sienille, kun googlasin, mihin voin lähteä suursaalistani myymään. Siitä huolimattä kasasimme tyttären kanssa sieniveitset, astiat ja vesipullot matkaan ja suuntasimme pururadalle. Sen ympäristö on ainoa paikka, jossa uskallan täällä liikkua. Vaikka olen asunut tässä kylässä yli kymmenen vuotta, metsät ovat jääneet vieraiksi. Pitäisi olla paikkakuntalainen kaveri opastamassa, että uskaltaisin lähteä korpeen.

Tallustelimme pururadan ympäristön metsässä etsien poimittavaa, mutta mitään ei löytynyt. Menneinä syksyinä olen kyllä saanut sieltä monenlaisia sieniä, mutta nyt ammotti maasto tyhjyyttään. Kaksi kaunista keltavahveroa sattui silmään, mutta siihen saalis jäi. Olisiko joku toinen ehtinyt ensin?

Tytär kuitenkin jumittui yllättäen ämpärinsä kanssa mustikkamättäälle, eikä suostunut lähtemään kotiin ennen kuin oli poiminut litran mustikoita. Hän kulki nenä kiinni puskissa mutisten, että "olen päässyt taivaaseen". Itse en pidä marjanpoiminnasta, johtuen enimmäkseen siitä, etten pysty olemaan pää alaspäin kuin vähän aikaa (saan siitä älyttömän päänsäryn). Niinpä istuskelin kannonnokassa ja päättelin itsekseni, että äitimuorini geenit ovat näköjään pompanneet yhden sukupolven yli ja jämähtäneet tyttäreeni. Mukava juttu. Aina sitä lapsista paljastuu uusia asioita.

Kotiin päästyämme lähdimme vielä autolla tarkistamaan muutaman kilometrin päässä olevan paikan, josta keräsin paljon kantarelleja muutama vuosi sitten. Heikko oli saalis sielläkin, mutta löysin pienehköjä ja ihmeen puhtaita tatteja, joten pääsimme kokkaamaan ilta-ateriaksi tyttären rakastamaa sienikeittoa.

R%C3%A4tt%C3%A4n%C3%A4%20003.jpg

Jälkiruoaksi tein elämäni ensimmäisen rättänän (=mustikkakukko). Suostuttelin tyttären luopumaan puolesta litrasta mustikoitaan ja pääsin kokeilemaan tätä savolaisherkkua. Pikkuisen se meni pieleen: Reunat kärähtivät, vaikka pidin sitä uunissa 10 minuuttia suositeltua vähemmän. Lisäksi tein sen irtopohjavuoassa ja puoli minuuttia vuoan reunojen poistamisen jälkeen kävi näin:

R%C3%A4tt%C3%A4n%C3%A4%20004.jpg

Rättänän reunat eivät kestäneet kuumaa mustikkasosetta. Koko komeus levisi liedelle. Sain sen onneksi pelastettua lautaselle enemmän tai vähemmän rutussa. Ensi kerran olen viisaampi ja teen sen suosiolla vuoasta kaivettavaksi malliksi.

Kyllä maistui ihanalta kesän ensimmäinen sienikeitto sekä räjähtänyt rättänä jäätelön kera. Tytär, joka on tähän saakka vannonut mustikkapiirakkansa nimeen, huomasi, että muitakin herkkuja on keksitty.

R%C3%A4tt%C3%A4n%C3%A4%20008.jpg

Pahoittelen kuvien huonoa laatua. Yrittäessäni kuvata sienikeittoa huomasin, että kameran akku oli tyhjä, koska olin jättänyt koneeseen virran päälle... niinpä keittoon ehti tulla ohut kuori, kun latasin akkua muutaman minuutin saadakseni kuvan herkusta. Siinä ajassa keitto jäähtyikin sopivaksi, joten ihan hyvin homma sujui loppujen lopuksi.

Rättänän kanssa taas tuli TODELLA kiire, ensin se räjähti ja sitten meinasi jäähtyä käsiin. Niinpä jäätelökin on kauhottu hätäisesti lautaselle eikä annosta ole siloteltu yhtään. Siinä meni makuelämys ulkonäön ja ennen kaikkea kuvaamisen edelle (kuten kuuluukin).

Tämän illan ateria oli siis "gurmeeta" meidän huushollin tyyliin suoraan lähimetsästä. Nyt on hyvä mieli.