Niinhän siinä sitten kävi, että lähdin mattopyykille, mutta en kukonlaulun aikaan, kuten olin suunnitellut.

Eilisiltana huomasin, että olin onnistunut polttamaan nahkani kirkkaanpunaiseksi jälleen kerran. Pari tuntia matonpesua ja katastrofi oli valmis. Niinpä yö oli melko vaikea. Makasin pörisevän tuulettimen vieressä ilman rihman kiertämää ja tuskailin kuumottavaa ihoani. Minä en opi koskaan!

Sellaisen yön jälkeen ei ihmisparka ole täynnä matonpesuintoa kello kuudelta aamulla. Niinpä käänsin kylkeäni, kun mies nousi töihin ja vetelin vielä pari tuntia uupuneen unta.

Sain kuitenkin itsestäni irti sen verran, että sonnustauduin matkaan puolilta päivin. Olin tällä kertaa varautunut T-paidalla, joka on niin tiukka kauluksesta, että hengittäminenkin melkein pätkii. Nyt ei aurinko päässyt enää kimppuuni. Kahden tunnin raatamisen jälkeen olin litimärkä, mutta säästynyt palovammoilta.

Kannattaa näköjään mennä matonpesupaikalle ruoka-aikaan. Silloin saa touhuta ihan itsekseen, kun kaikki muut istuvat pöytiensä ääressä. Oli mukavaa roiskia vettä kerrankin ihan rauhassa. Pesin anopin kutomat matot, joilla on pituutta yli viisi metriä kummallakin ja painoa tuntui olevan märkänä ainakin 20 kiloa! Mukana ollut iso keittiön matto oli helppo nakki niihin jölliköihin verrattuna. Sain kuin sainkin silti kaikki tungettua yksikseni mankeliin ja vielä narullekin, jonka isäntä ystävällisesti ripusti niin korkealle, että yletyn siihen vain hyppäämällä.

Nyt on takki niin tyhjä ja selkä niin hellänä, että istuskelen kaikessa rauhassa yöpuku päällä ja virkkaan... kyllä ovat sitten tapahtumarikkaita nämä isoäidin päivät.