Eilinen päivä meni isommalla porukalla ja tämä päivä yksin valokuvia skannaillessa, tulostellessa, leikkaillessa ja liimaillessa. Meillä on nimittäin sisarusteni perheiden kesken eräänlainen skräppikirja tekeillä vanhemmilleni, joilla on ensi viikonloppuna juhlat. Kumpikin juhlii 70-vuotispäiviään ja lisäksi he juhlistavat myös keväällä ollutta 50-vuotishääpäiväänsä.

Veljeni ehdotti kirjan kokoamista vasta juhannuksena, joten aikaa ei jäänyt paljon. Lisäksi työkiireet painavat lähes kaikkia, joten minun pitää nyt laittaa tutinaa punttiin. Minä kun olen työtön, ehdin parhaiten hoitaa homman loppuun. Jokaiselta on pyydetty muistoja ja juttuja Mummista ja Ukista, vanhoja valokuvia on etsitty, käly osti kauniin kirjan ja eilen laitettiin tosiaan skanneri soimaan. On kuitenkin melko hidasta hommaa etsiä kuvia 50 vuoden ajalta, etenkin kun suurin osa niistä on tavoittamattomissa, vanhemmillani. Pikkusisko kävi kyllä salaa penkomassa niitä ja lähetti jonkin verran saalista sähköpostilla.

Kuvien löytämistä ja skannaamista vaikeampaa on niiden valinta. Mitä haluamme sanoa vanhemmillemme? Mitkä ovat parhaat kuvat? Itsellänikin on tuhansia kuvia, enkä ehtisi millään käydä niitä ajatuksella läpi parissa viikossa, saati sitten koko suvun kuvat! Mahdoton tehtävä. Meidän olisi pitänyt aloittaa homma jo vuosi sitten. Niinpä kuvavalikoimamme on melkoinen sillisalaatti. Lisäksi varhaisten värikuvien laatu on ihan kamala. Mustavalkoiset ovat säilyneet kauniimpina. Ei voi mitään, niiden on kelvattava sellaisena kuin ovat.

On liikuttavaa katsella vanhoja kuvia. Kaipuu menneeseen kaihertaa pikkuisen rinnassa. Kunpa voisin tehdä tuon ja tuon asian uudelleen, paremmin. Kunpa olisin osannut nauttia tuosta hetkestä enemmän. Ja niin edelleen. Kirjaa tehdessä juttelimme veljen kanssa, ettei meistä kummastakaan ole edes puheen pitäjäksi. Kumpaakin alkaa itkettää jo asiaa ajatellessa. Kyllä on noloa. Pystyisiköhän pikkusisko? Hän on kovakuorisempi kuin me.

Etukäteen jo jännittää, kuinka paljon juhlissa tulee itkettyä. Senhän pitäisi olla ilon päivä. Ollaan me sitten kummaa sakkia. Kaikki nenä punaisena joka ikisissä kekkereissä.

Niinpä niin, huomenna skräppäily jatkuu. On aika ryhtyä kiinnittämään viimeisiä kuvia ja muistelutekstejä kirjaan. Lopuksi ripottelen sinne muutaman rakkauslaulun sanat ja muuta yleistä höpötystä. Koko komeus kruunataan ruusunkukilla ja sydämillä.

Nyt me mattimyöhäiset teemme, mitä ehdimme ja kymmenen vuoden päästä osaamme jo tämän jutun.