Kiitos, ystävät, kommenteistanne ja kannustuksestanne!

Palasin pari tuntia sitten sairaalasta. Menin hakemaan suolistovaivaani antibiootteja ja sille tielle jäin. Kolme päivää ja kaksi rankkaa yötä meni kirurgisella osastolla. Sikäli osaston nimi tuntuu hassulta, että kirurgit lähestyivät minua vain (onneksi) ilman aseistusta, mutta uhkailivat kyllä sanallisesti. Pistin tiukasti kampoihin heti ensiavun ulko-ovelta lähtien, että tänne en sitten jää, mutta saivat silti nalkkiin. Ensin suostuttelivat vaihtamaan sairaalapaidan, en enää kyllä muista millä verukkeella. Housuista ja etenkään kengistä en luopunut, jotta pääsisin nopeammin karkuun.

Makasin ensimmäisen päivän valvontaosastolla verhoilla eristettynä, kuunnellen, mikä kaikkia muita makuukavereitani vaivasi. Puristin tiukasti käsilaukkuani ja tuijotin katossa olevaa luukkua. Sain tietää vieruskaverien nimet, hetut, alkoholiongelmat, pieleen menneet steriloinnit ja muutkin intiimivaivat hyvin tarkasti. Ei kyllä olisi ollut niin väliksi. Vieressä oleva ukko puuskutti haimatulehduksen kourissa niin, että viinanhaju löyhähteli verhon raosta minunkin puolelleni. Luonnollisesti myös minun suoleni toiminta tuli esitellyksi koko huoneelle...

Testitulosten valmistumista odotellessa nätti ruskeasilmäinen kirurgipoika kävi ilkeästi tökkimässä mahaani ja tonkimassa vähän muutenkin. Että oli nöyryyttävää. Vaikka olin heti esittelytilanteessa ilmoittanut, että tulin vain antibiootteja hakemaan, hän sai houkutelluksi minut jäämään yöksi. Oli niin tenhoavat puheet: Jos et jää, saattaa mennä henki. Melko vastaansanomaton ehdotus, täytyy myöntää.

Osastolla minut laitettiin onneksi yksinäni kahden hengen huoneeseen. En haluaisi millään yrittää nukkua ventovieraiden kanssa, kun se on muutenkin niin vaikeaa. Ilmoitettiin, että olen ravinnotta. No joo, olin ollut sitä jo koko päivän, kun aamulla kykenin juomaan vain lasillisen tuoremehua. Ainoa tarjoilu koostui antibiooteista, kipulääkkeistä ja suola- yms. liuoksista.

Ilta meni rauhallisesti ja nukahdinkin helposti, syynä varmaan kunnon pussillinen kipulääkettä. Puoli kolmelta heräsin siihen, että ovi rämäytettiin auki ja sisään hinattiin mummeli, joka oli juttujen mukaan tuotu ambulanssilla. Koko sairauskertomus ja muut asiat selvitettiin tulotohinan ohessa täyteen ääneen. Ketään ei kiinnostanut, että yritin nukkua siinä vieressä. Kun hoitajat häipyivät ja tuli hetkellinen rauha, nukahdin uudelleen. Seuraava pamahdus kuului noin tunnin kuluttua, kun viereiseen huoneeseen kärrättiin jotain piruparkaa samanlaisen metakan kanssa. Sen jälkeen alkoi joku sekopäinen, sumutorven äänivaroilla varustettu papparainen huolehtia ohjelmasta. Hän kailotti toisella käytävällä loppuyön siihen malliin, ettei tarvinnut enää nukkua. Jossain vaiheessa ukkeli oli kaatanut yöpöydänkin, juorusivat hoitajat myöhemmin. Aloinpa siis lukemaan kirjaa ikkunasta pilkistävässä aamukajon valossa. Kello neljältä näkee näköjään jo lukea täällä Etelä-Suomen kesässä, huomasin. Yölamppukin olisi ollut, mutta se oli niin kirkas, etten kehdannut sitä sytyttää. Vasta myöhemmin minulle opetettiin, kuinka sen voisi himmentää.

Kuudelta meninkin jo käytävälle etsimään hoitajan, että saisin suihkutarvikkeet. Sen jälkeen haukkasin happea terassilla ja kuvittelin saavani pian aamupalaa. Katin kontit. Ruoaton meno jatkuisi, kunnes lääkäri muuten määrää. Haistelin sitten vieressä, kun naapuri söi. Lounaan jälkeen lääkäri tuli ja ilmoitti, että "hän jää huomiseen, katsotaan mihin päin tilanne kääntyy, ravinnotta." Hän = minä ällistelin vieressä, kun tohtori puhui hoitajille katsomatta minuun kertaakaan. Tökki sentään mahaa. Se sattui niin paljon, etten ehtinyt seurata, mihin katse silloin oli suunnattu. Tunsin itseni hyönteiseksi, jota tutkitaan suurennuslasin alla. Vasta tämän luomakunnan kuninkaan poistuttua hoksasin, että nälkäkuuri jatkuu...

Hoitajia alkoi sen verran säälittää sentään, että sain kahden aterian aikana lasillisen laihaa mehua. Illalla nuori harjoittelijatyttö kantoi vielä pyytämättä energiajuoman, kun kuulemma sain nauttia nesteitä. Edellisenä iltana vettäkin oli rajoitettu, joten olihan se yhtä juhlaa.

Vieruskaverin nuiva tohtori oli kuitenkin päästänyt päivällä pois, vaikka hänellä oli sama tauti ja hän valitteli kovin vatsakipuaan. Rouva olisi kai halunnut vielä jäädä. Ehdotinkin, että vaihdetaan; minä lähden, sinä jäät, ei sitä kukaan huomaa...

Niinpä jäin huoneeseen jälleen yksin. Se olikin ainoa hyvä puoli yössä (vaikka mummeli oli tosi mukava). Kanyyli ei jostain syystä käynyt kämmenselkääni, joten se oli kiinnitetty vasempaan kyynärtaipeeseen. Se alkoi illalla oikkuilla siten, että nesteiden tippuminen lakkasi, jos en pitänyt kättä suorana. Olen tottunut nukkumaan kummallakin kyljelläni vuorotellen (pyörin öisin kuin väkkärä), mutta nyt olin pakotettu makaamaan kiltisti selälläni käsi vierellä. Miten siinä sitten saa nukutuksi? Ei ainakaan kunnolla. Sen lisäksi koko edellisen yön ja päivän käytävällä kailottanut sumutorvi-ukko alkoi taas pitää meteliä. Lisävaikeutta aiheutti, että olin päättänyt olla pyytämättä unettavaa kipulääkettä, ettei tohtori vain luulisi minua sairaaksi. Sinnittelin kipujeni kanssa aamuun, mutta kyllä se oli kamalaa. Jännittikin niin pirusti, että en pääsisi vieläkään kotiin, jos tulehdusarvot olisivat liian korkealla.

Mehuaamiaisen jälkeen aloin kuumeisesti odottaa lääkärikierrosta. Edellisenä päivänä kiva hoitaja oli laittanut päänsä pantiksi, että arvot ovat reippaasti laskeneet täksi päiväksi ja hän astuikin ensimmäisenä ovesta julistaen: "Saan pitää pääni!" Hapan tohtori ei ymmärtänyt mistään mitään, mutta ilmoitti, että saan lähteä kotiin. Iloitsin kovasti ja vitsailimme hoitajien kanssa sillä aikaa, kun kirurgi naputteli tiukkana konettaan. Pois lähtiessä hän huomautti: "Kyllä minä sitten ihmettelen ihmisten TV-ohjelmavalintoja tässä kierrellessäni!" Kurkistin hätäpäissäni, mitä telkkarissa pyöri. (Olin avannut sen aikani kuluksi, mutta ohjelmat nyt olivat sitä samaa huttua, mitä aina. Olin valinnut vähiten ärsyttävän ohjelman, "Hauskat häävideot".) Kun silmäni osuivat kuvaruutuun, sen täytti koiran takapuoli, jonka kanssa hääväki touhusi jostain kumman syystä. Yritin änkyttää, että häävideoita tässä vaan meinasin katsella, mutta tämä sairaalan kunkku paineli jo ulos ovesta. Hivenen jäi olo, että häntä oli jotenkin loukattu. Ehkä en osannut olla tarpeeksi kärsivä tai kiitollinen tai jotain...

No, kaikki muut olivat tosi kivoja, takuulla ylityöllistettyjä, mutta avuliaita ja kohteliaita. Monet lähtivät huumoriini mukaan ja osa jopa toivotteli lähtiessä hyvää kesää. Ainoastaan tuosta kirurgista jäi ikävä muisto. Montakohan ihmissuhdekurssia lääkäreiden tarvitsee suorittaa, ennen kuin huumorintaju saadaan noin perusteellisesti katoamaan?

Tuli vaan mieleen, että olisi jännää, jos lääkärinkoulutukseen kuuluisi pakollisena vaikka puolen vuoden harjoittelu hoitajantyössä. Ehkä sairaaloiden hierarkia pikkuisen helpottaisi, jos tohtoritkin kunnioittaisivat alaistensa panosta ja heillä olisi kokemusta läheisestä kanssakäymisestä potilaiden kanssa. Siinähän voisi olla tämän harjoittelujakson jälkeen uusi valinta: Kenestä on hoitoalalle ja kenestä ei. Pelkästään tieto ja taito ei tee mielestäni hyvää lääkäriä. Paras tuntemani lääkäri parantaa potilaittensa sairauksista osan jo vastaanottokäynnillä, pelkästään juttelemalla. Olen joskus seurannut tilannetta hänen ovensa ulkopuolella; jokainen potilas tuli ulos hymyillen. Se on paljon se. Hän on työterveyslääkäri Matti Varimo, Lahti. Sääli, kun en enää saa hänen palveluistaan nauttia.

Tässä tätä sairauskertomusta oli. Kiitos ja onnea kaikille, jotka jaksoitte loppuun. Sanonpa vaan, että tuli taas tehtyä erinäisiä päätöksiä yötaivasta tuijotellessa. En halua sairaalaan enää takaisin, vaikka hapannaama-lääkäri niin ennustikin. Niin, olihan hän sen hetken edes hiukan tyytyväisen näköinen.