Kummallinen viikko.

Minulla on ollut jo pitemmän aikaa olo, että maailma yrittää unohtaa olemassaoloni. Pyörin täällä talossa yksinäni ne ajat, kun mies ja tytär ovat työssä / koulussa. Kukaan ei soita, ei kirjoita Facebookiin, saati lähetä sähköpostia. (Kerran viikossa saan hoitooni lapsenlapset, onneksi! Aikuiskontaktit ovat kuitenkin vähissä.)

Anteeksi, nyt puhuin puppua. Kyllä minulle puheluita tulee; puhelinmyyjiltä. En yleensä vastaa. Työtön ei osta lehtiä, eikä etenkään hanki uusia ikkunoita tai kattoa. Niitä olisi tarjolla yllin kyllin.

Olen ollut aina huono tarjoamaan itseäni seuraan, joten saan olla paljolti yksikseni. Totta puhuen en yleensä edes kärsi asiasta, koska olen aina viihtynyt yksin.

Tämän ei ole tarkoitus olla itsesäälin värittämä valitus, vaan ilon ilmaus, sillä tällä viikolla tapahtui KOLME ihmettä:

1. Sain Facebookissa kutsun valokuvaajaporukan iltaan. Ihmeellistä tässä on se, että pari päivää aiemmin olin etsinyt mahdollisuutta oppia valokuvausta... nyt vanha työkaveri, johon en ole ollut vuosiin yhteydessä, päätti kutsua juuri minut tilaisuuteen. Olin äimän käkenä. Päätin ilmoittautua.

2. Henkilö, johon olin tutustunut työllisyyskurssilla vuonna 2013 lähetti kaveripyynnön Facessa. Hän myös soitti saman tien. Tänään kävin kylässä hänen ihanassa kodissaan. Uskomatonta, että niin pienen hetken tuttavuus voi kantaa näin kauas. Minulle jäi tunne, että tämä on uuden ystävyyden alku.

3. Kouluaikaisen kaverini sisar soitti minulle. En ole kuullut heistä kymmeniin vuosiin. Joulukortistakin on tullut vain tapa. Sisar kutsui minut ihan pieniin perhejuhliin. Jos jokin, niin se on ihmeellistä. Että minä olisin niin tärkeä ihminen, vaikka olen laiminlyönyt kaveriani törkeästi kiirevuosinani.

Olen niin onnellinen näistä yhteydenotoista, etten osaa sitä sanoin kuvata. Olen oikeastaan erakko, kuten alusta voi päätellä, mutta nyt... ehkä tämä on uusi alku, osana ihmiskuntaa.