Eilen istuin olohuoneessa virkkaamassa pari vuotta kesken ollutta pöytäliinaa ja kuuntelin samalla elämäni ensimmäistä äänikirjaa. Se oli Paulo Coelhon "Alkemisti". En ole koskaan aiemmin tutustunut kyseisen kirjailijan teoksiin, vaikka hänet maailmankuuluksi tiedänkin.

Minulla on paha tapa lukea vain ja ainoastaan dekkareita sängyssä ennen nukkumaanmenoa, keskellä yötä, aamulla herätessä jne. Olen kyllä aikanaan koulussa tutustunut monenlaisiin "parempiin" teoksiin, mutta nykyisin en oikein pysy hereillä, jos alan lukea vähänkin vaikeaselkoisempaa tekstiä. Toinen vaihtoehto on, että menetän yöuneni kokonaan, jos ajatukseni alkavat laukata vaikuttavan tekstin vuoksi... siinä välimaastossa yritän sitten pysytellä, joten melko vaarattomat jännärit ovat sopivaa unilääkettä.

Niinpä tuo Coelhon kirja oli järisyttävä kokemus. Kuuntelin koko kirjan yhteen menoon, koska en kertakaikkiaan pystynyt lopettamaan kesken tarinan. Itkin vähän väliä, milloin mistäkin syystä. Kirjan sanoma jäi pyörimään päähäni, eikä kai ole vieläkään kokonaan poistunut. Toivottavasti ei poistukaan, sillä se kolahti suoraan sieluuni. Suosittelen!

Tänään sitten menin taas pihatöihin, lapioin multaa kukkapenkkeihin ja siistin niitä muutenkin. Kuuntelin linnun lauluesitystä pihakuusessa ja yritin ajatuksissani viestiä sille, kuinka ihana se oli (Coelhon vaikutusta). Ei tainnut tehota, kun tipu karkasi lentoon hyvin rivakasti.

Seuraavaksi päätin leipoa kakkua. En syö niitä itse, mutta kyllä ne todennäköisesti ainakin miehen työkavereille kelpaavat. Sinne uppoaa kaikki vehnänen, mitä vaan jaksan leipoa. Ostaakohan isäntä kakuilla kavereita, hmm?

Parasta koko touhussa oli, että 18-vuotias tyttäreni kysyi, saako hänkin osallistua leipomiseen. Milloinkahan viimeksi sellainen ihme on tapahtunut? Niinpä tytär teki vasemmanpuoleisen tiikerikakun (ristimme sen kyllä kirahvikakuksi, kun se on paremminkin läikikäs kuin raidallinen) ja minä kokeilin sitruunalla maustettua perunajauhokakkua. Emme ole vielä maistaneet kumpaakaan, mutta yritän muistaa kertoa, olivatko ne hyviä...

Kakkuja%20002.jpg

Kakkujen valmistuttua teimme yhdessä vielä keittoa:

Parsakaali-purjo-keitto

  • n. 2 litraa vettä
  • 500 g parsakaalia
  • puolikas purjo
  • 1-2 lihaliemikuutiota, riippuen siitä, pidätkö vähä- vai runsassuolaisesta ruoasta
  • pätkä salamimakkaraa
  • Koskenlaskija-juustopaketti, se voimakkain
  • 2 dl kevytkermaa
  • 5 rkl (arvio) vehnäjauhoja
  • mustapippuria
  • rakuunaa

1. Keitä paloitellut parsakaalit ja purjot kypsiksi lihaliemessä.

2. Paahda sillä välin salamikuutiot pannulla. Jätä odottamaan.

3. Soseuta kasvikset ja liemi.

4. Heitä sekaan juusto, anna sulaa.

5. Sekoita kermapurkilliseen vehnäjauhot. Lisää tarvittaessa kylmää vettä, jos kermaseos menee jäykäksi. Lisää ohuena norona keittoon samalla vatkaten.

6. Lisää joukkoon salamipalat ja mausteet.

Nauti. Ei mitään kevytkeittoa, mutta tosi hyvää.

 

Ehkä se keitto olikin siksi niin hyvää, kun sitä yhdessä lapsen kanssa väsättiin. Jotenkin olen osannut nauttia joka hetkestä paremmin sen jälkeen, kun kuuntelin alussa mainitun kirjan. Taidan lainata lisää Coelhoja, kunhan pääsen kirjastoon.

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, sanoi joku viisas.