Isäntä oli eilen pitkästä aikaa illalla kotona ja täynnä tarmoa. Niinpä hän päättikin tyhjentää vesikourut kaikenlaisesta töhnästä, mitä sinne vuoden mittaan on puista sadellut. Minä taas lähdin hänen seurakseen pihalle, vähän haravoimaan ja tutkimaan paikkoja.

Joopa joo, pimeä alkoi jo laskeutua puoli kymmenen aikaan illalla, kun sain houkuteltua miehen katolta. Hän oli kiertänyt siinä vaiheessa koko ison talon rännit ja lakaisi kattoa, kun vieläkin tuntui virtaa löytyvän.

Minä taas olin kiertänyt kaikki istutukset 40-kiloisen lannoitesäkin kanssa, ripotellut ruusuille katetta, (joka ei kylläkään riittänyt mihinkään, mutta oli jäänyt viime vuodesta) leikellyt pensaita vähän liiankin innokkaasti, haravoinut osan nurmikosta uudelleen ja mikä pahinta: innostunut kaivamaan erään kukkapenkin ympäriltä sammaloituneen kiveyksen ylös, taistelemaan ne sammalet irti ja kitkemään muutenkin koko alueen.

Tänä aamuna me kaksi keski-ikäistä ressukkaa saimme tuntea tuon innon jälkivaikutukset nahoissamme. Isännällä oli jo aiemmin vaivannut selkä entistä kipeämpi ja itselläni ei taida löytyä lihasta tai niveltä, johon ei koskisi. Takapuolikin on sen tuntuinen, kuin joku olisi käyttänyt sitä jalkapallona, vaikka istuin kitkiessäni vanhalla saunajakkaralla.

Tällaisina hetkinä sitä huomaa, että vanhuus ei tule yksin...

Vaan oli meillä ihanaa. Sää oli mitä kaunein; taivas illallakin huikaisevan sininen, linnut lauloivat, multa tuoksui ja tieltä kuului tuon tuostakin apupyörien rahina, kun lapsukaiset olivat päässeet testailemaan uusia polkupyöriään. Sen keväisempää tunnelmaa ei voi olla. Minä istuin vähän väliä hartaana saunajakkarallani lepuuttamassa paikkoja ja vain aistimassa kevätillan tunnelmaa.

Toivottavasti mieskin ehti hoksata, kuinka kaunista on, samalla kun lappoi sontaa vesikourusta.