Tällä viikolla en ole saanut aikaan mitään valmista, siis käsityörintamalla. Tai teinhän minä sellaisen ruoka-/kuolauslappuvirityksen hampaita kasvattavalle Siirille, mutta hän ei pidä siitä. Vähän aikaa hän konttaili lappu mekon suojana ja repi sitä kaksin käsin irti niin ankarasti, että sen kaula-aukko venyi muodottomaksi ja Siirin niskaan tuli hiertymä. Enpä siis kehtaa edes kuvaa ottaa mokomasta kiusankappaleesta. Roikkukoon keittiön naulassa äärimmäisenä hätävarana, jos ruokalappu on pesussa tms.

Olen viettänyt viime aikoina paljon aikaa lapsenlasteni kanssa. Eilen pois lähtiessä nelivuotias Riku oli jo pehmentynyt sen verran, että antoi Mamin halata ja pussata poskelle ihan ilman rimpuilua. Poika oikein käänsi poskensa valmiiksi. Ilmeisesti hän oli viihtynyt meillä, koska luopui kovanaamatyylistään.

Siiri taas konttaa Mamin perässä tauotta ja istuu mielellään sylissä. Voi, kuinka sitä pikkuihmistä onkin mukava silitellä. Meillä ollessaan hän löysi omat kätensä. Verrytteli sormiaan ja katsoi tarkasti, mitä tapahtuu. Nosti molemmat kädet ylös pään päälle ja räpytteli sormillaan. Istui pää kumarassa ja oikea käsi suorana nyrkissä kuin pahinkin pikkunatsi. Loppujen lopuksi opettelimme vilkuttamaan ja äidin tullessa noutamaan esittelimme uuden taidon. Hienolta tuntuu, että saan olla mukana uuden elämän alussa.

Toivon, että minusta jää lapsille mieleen hyviä muistoja. Isoäiti, joka silitteli ja rakasti. Joka "aina antoi herkkuja", kuten Riku sanoo. Isoäiti, jonka kanssa oli kivaa. Minulla ei ole mahdollisuutta viedä lapsia matkoille tai ostaa heille hienoja lahjoja, mutta pieniä arkipäivän ihmeitä voin heille näyttää. Viedä retkelle, ajaa bussilla (se jäi lähtemättömästi Rikun mieleen), keksiä hassuja juttuja ja jänniä tarinoita, käydä uimassa, pyöräilemässä, leikkipuistossa.

Omaan mieleeni on jäänyt äidinäitini, joka oli hellä ja hiljainen. Hänellä oli minulle paljon aikaa ja rakkautta tarjolla. Vietin kaikki kesäni hänen luonaan, kunnes hän sairastui vakavasti. Mitään ihmeellistä niinä kesinä ei tapahtunut, mutta muistoissani silloin oli aina auringonpaiste, kivoja leikkejä ja uimareissuja, hyvää ruokaa ja pieniä herkkuja. Mamma opetti minua piirtämään ja tekemään käsitöitä. Ilman häntä en olisi tällainen kuin olen.

Isänäitini taas oli pohjalainen, kovaääninen ja pahansisuinen maatalon emäntä. Siinä talossa riitti vilskettä ja vilinää. Ja meteliä. Se oli minulle, hiukan aralle tytölle liikaa. En ymmärtänyt tämän Mamman (heillä oli sama kutsumanimi) pisteliästä huumoria ja vähän pelkäsinkin häntä. Vasta aikuisena opin arvostamaan hänen loputonta energiaansa, mahdotonta sisukkuuttaan vaikeuksien edessä ja sitä tiikeriemon rakkautta omiansa kohtaan, jota hänen oli välillä vaikea kätkeä.

Äärettömän hyvät muistot minulle jäi molemmista Mammoista. Arvostus heidän käsityötaitojaan kohtaan saa minut pyrkimään aina uusiin saavutuksiin sillä saralla. Erityisesti isänäitini oli intohimoinen virkkaaja. Vielä pyörätuolissakin hän sai aikaan upeita isoja töitä nivelrikon runtelemilla sormillaan. Monesti saatuani omasta mielestäni hienon virkkaustyön valmiiksi ajattelen, mitä Mamma siitä sanoisi... ketään muuta työni eivät enää kiinnostakaan samalla tavalla. Ehkä Mamma katselee touhujani pilvenreunalta, mistä sitä tietää...