Tänään tarjosin tyttärelleni (ja siinä sivussa myös miehelleni) juhla-aterian. Tournedos Wellinton à la Meikäläinen. Pihvit oli säästösyistä muutettu ulkofileeksi sisäfileen sijaan (sisäfile olisi maksanut yli 60 €/kg) ja parsakaali oli muutettu ruusukaaleiksi, josta lapseni erityisesti pitää. Jo pullo Madeiraa, joka tarvittiin kastikkeeseen, maksoi 17 euroa. Työttömän pussissa tällainen tuntuu. Siitä huolimatta ateria piti tehdä. Lapseni nimittäin täyttää huomenna 18 vuotta.

12573886_939400152781208_314400765222152

Lapsella on ollut paljon vaikeuksia elämässään. Häntä on kiusattu koko koulu-uransa ajan. Hän oli erityisoppilas kuudennelle luokalle saakka siksi, että oli erityisen herkkä. Hän ei ollut ilkeä, levoton, oppimiskyvytön tai mitään sellaista, mutta hänellä oli vaikeuksia tulla toimeen itsensä kanssa. Sen myötä tietenkin myös muiden, erityisesti kiusaajien, kanssa. Nyt tyttö on lukion toisella ja pari kaveriakin uskaltaa jo jutella välitunnilla hänen kanssaan. Vanhojen tansseihin häntä PYYDETTIIN pariksi, mikä oli maailman ihanin asia. Hän oli kuvitellut jäävänsä seinäruusuksi, kuten yläasteen tansseissa.

Niinpä tanssiharjoitukset, mekko, kampaus ja kaikki muu ovat pääasiallinen puheenaihe perheessämme. Ensi viikolla koittava koeviikko harmaantuu tanssien rinnalla, samoin kuin maaliskuussa häämöttävä ensimmäinen ylioppilaskirjoitus. No, en ollut itse sen kummempi kuin tämä hattarapää ja silti sain hienot arvosanat. Olen niin onnellinen siitä, että tyttö saa elää samaa nuorten hömppäelämää kuin muutkin, eikä aina tarvitse murehtia yksinäisyyttä, kuten aiemmin.

Sen vaan sanon, että kasvattajana olen ollut täysin onneton. Olen elänyt omien tunteideni, elämän tapahtumien sekä työn vankina, purkanut kaiken surkeuden kotona ja muutenkin ajatellut liikaa kaikkea muuta kuin lasteni tulevaisuutta. Silti olen saanut kaksi upeaa tytärtä, kaunista ulkoisesti ja ennen kaikkea sisäisesti. Hehkuvia, suvaitsevaisia, rakastavia, ahkeria, tunnollisia naisia. Ehkä he eivät osaa soittaa pianoa, tanssia balettia, esiintyä televisiossa; ehkä heillä ei ole mahtavia silikonitäytteitä eikä muutakaan ihanaa, mutta kummallakin on jalat maassa ja sydän paikallaan. He ovat oppineet kohtaamaan ihmiset sellaisenaan, ilman ennakkoluuloja. He rakastavat lähimmäisiään ehdoitta, tekevät työtä pyyteettömästi, haluavat toisille hyvää ja ovat valmiita tinkimään omasta mukavuudestaan. Mitä muuta voi ihminen toivoa lapsiltaan?

Uskon, että olemme täyttäneet velvollisuutemme yhteiskuntaa kohtaan mieheni kanssa: Olemme saaneet aikaan kaksi veronmaksajaa, jotka tulevat takuulla hoitamaan hommansa kunnolla, jos heille siihen vain tilaisuus annetaan. Sehän se vain on tärkeää, vai onko?

EI, vaan se on tärkeää, että RAKASTAN SINUA, ALLU. 

Olen käytettävissäsi niin kauan, kuin minussa henki pihisee, mikäli minua tarvitset. Paljon onnea, rakas lapsi!