Pyhätyöllä ei ole siunausta, on äitini aina sanonut. Siltä se vähän eilisen perusteella tuntuu.

Alku meni ihan kivasti. Vaikka selkä vaivaakin, päätin kuitenkin lähteä ompelemaan viimeisiä joululahjoja kellariin ja sain tyttäreni kaveriksi. On harvinaista herkkua, että 17-vuotias malttaa istua piirtelemässä äidin vieressä. Kuuntelimme joululauluja ja touhusimme kumpikin oman työmme parissa.

Ompelin eskari-ikäiselle tytölle vakosamettihameen. Olin jo aiemmin tehnyt kiiltelevän puseron, mutta se tuntui vähän orvolta yksinään. Niinpä halusin tehdä sille kaverin. Harvoin on selkeän vaatteen ompelu ollut niin vaikeaa! Purin ja korjasin vyötärökaitaleen neljä kertaa, ennen kuin se oli kunnollinen. Nurjalla puolella vallitsikin sitten melkoinen kurvailtujen ompeleiden ja langanpätkien viidakko, mutta päältä päin näytti siistiltä.

Kun hame oli valmis, päätimme lähteä välillä syömään. Kannoin vaivalla aikaansaadun hameen yläkertaan ja kas, siellä olikin erilaiset valot ja huomasin heti hamekappaleiden olevan ylösalaisin sametin nukkaan nähden. Helmaröyhelö oli oikeinpäin ja korosti ikävästi väärin leikattuja kappaleita. Samettihan pitää leikata siten, että nukka tuntuu alhaalta ylös silitettäessä sileältä ja taas ylhäältä alas silittäessä tuntee, kuinka käsi liukuu vastakarvaan. En ole mokomaa mokaa tehnyt sen jälkeen, kun täytin 10! 

Koska olin jo valmiiksi selkäkipujen vuoksi ärtyisä ja vaikeaksi menneen työskentelyn lisää kiukustuttama, voitte kuvitella, mikä räjähdys siitä seurasi. Haukuin itseäni kovaan ääneen niin valikoiduilla sanakäänteillä, että toivon todella naapurien olleen samanaikaisesti sisällä. Hehän saattaisivat erehtyä luulemaan, että huusin perheelleni...

No, kun pöly vähän laskeutui, lähdimme ostamaan joulukuusta ja sen jälkeen vielä täyttämään vatsamme proosallisesti Mäkkärin hampurilaisaterioilla, joten kotiin palatessa oli olo parantunut huomattavasti. Kumma kyllä, tytär halusi takaisin kellaripuuhiin ja päätin yrittää uudelleen. Leikkasin tällä kertaa kappaleet TODELLA tarkasti, irrotin valmiiksi silitetyn röyhelön epäonnistuneesta tekeleestä ja kiinnitin uuteen. Tällä kertaa hame valmistui 50 minuutissa ilman kiroilua.

Samettihame%20ja%20housut%20004.jpg

No, minulle jäivät muistoksi ihanasta päivästä ne pilalle menneet hamekappaleet, vai mitä? Ehei, käänsin kankaan oikeinpäin ja leikkasin pienet sammarit eskaritytön kolmekuiselle pikkuveljelle. Täytyyhän vauvalla punaiset jouluhousut olla, vaikka poika onkin. Vyötärökaitalettakaan en purkanut, koska sitä niin antaumuksella olin paikalleen turannut. Se palvelee nyt housunlahkeiden kuminauhakujana. Pöksyihin ei varmaan mennyt puolta tuntia kauemmin ja ongelma oli ratkaistu. Kangas käytetty hyvin ja tein siitä juuri sen, mitä olin suunnitellutkin.

Samettihame%20ja%20housut%20005.jpg

Nyt vaan harmittaa eilinen purkaukseni. Vaikka en syyttänyt mokasta onneksi muita kuin itseäni, voisin ehkä pikkuisen hillitymmin käyttäytyä, ainakin joulun alla. Ihan vaikka tyttärelle malliksi. Yritän parantaa ensi vuonna tapani.

Tänään on miesparkani siivottava kotona työpäivän jälkeen. Selkäni on niin jumissa, että suoravartisen mopin käyttö on ainoa homma, jota uskalsin luvata yrittää. Imuroinnista ei tule mitään ja mattojen siirtelystä vielä vähemmän. Voi ukkokultaa, en tee tätä tahallani. Minulta on mennyt jo viikko hukkaan, kun mistään ei tule oikein mitään.

Mutta yrittää pitää! Ennen miehen tuloa käyn vielä kerran kellarissa katsomassa, onko jotain lahjajuttuja mahdollisesti vielä tekemättä.

Tsemppiä kaikille viime pinnistykseen, kolmen päivän päästä toivottavasti helpottaa!

P.s. Tätä kirjoittaessa mies soitti töistä, että firmalta lahjaksi saatu kinkku on sulanut työpaikan jääkaapissa jo perjantaista saakka. (Hän ei ollut silloin paikalla.) Minulla oli tarkoitus viedä se äitini luo paistettavaksi vasta joulupäivänä. Sain JÄLLEEN raivarin. Käskin ukon haukkua kaikki työkaverit, kun eivät ilmoittaneet hänelle hänen poissaollessaan, että kinkut tuotiinkin etuajassa. Sitten katkaisin puhelun ja soitin äidilleni. Hän kun on viisaampi näissä kinkkuasioissa, teki tiettäväksi, ettei vajaan viikon sulamisaika ole mitenkään ihmeellinen, kun pitää jötikän jääkaapissa.

Niinpä soitin takaisin miehelleni kysyäkseni, joko hän ehti toimittaa terveiset perille. Vaimoaan viisaampi kun on, ei ollut sanonut mitään. Juu, kyllä on taas kovat ajat meidän perheessä. Selkäsärky lisättynä joulustressillä ja mummohormoneilla... oijoi, käy muita sääliksi.