Valvoin koko yön. En vain saanut unta. Liikaa kierroksia ilmeisesti taas. Pitäisi kai hankkia melatoniinia, vai mitä se nyt olikaan. Väsymyksestä kirvelevin silmin katselin perjantaisiivouksen tarpeessa olevaa huusholliani ja löysin itseni pohdiskelemasta isoäitiyden iloja ja pikku hankaluuksia.

Kolmevuotias lapsenlapsi oli viikolla yhden vaivaisen yön kylässä ja nyt katsellessani arvioivin silmin siivouksen tarvetta huomasin, että hän oli jättänyt pieniä merkkejä olemassaolostaan vähän joka puolelle. Tietokoneeni näyttö on täynnä pienenpieniä sormenjälkiä. Kamera on säädetty uudelleen niin taitavasti, etten ilman käyttöohjetta hoksannut, mikä siinä on vikana. Kuminen käärme säikäyttää minut pulpahtamalla esiin milloin mistäkin. Tällä kertaa se vaani tuolinselkämykseen kääriytyneenä. Yksi kännykkä oli talletettu tuuletusluukkuun. Onneksi se oli jo valmiiksi rikki, joten pieni jäätyminen ei haittaa. Legoja ynnä muita pikkunippeleitä ilmestyy kipeästi jalan alle siellä täällä. Muutenkin leluja tuntuu levinneen ihan jokaikiseen huoneeseen.

Jotenkin sitä alkaa kuvitella lasten aikuistuessa, että nyt rauha laskeutuu taloon ja voimme alkaa "sisustaa" tästä rötisköstä tyylikästä keski-ikäisten lukaalia. Vaan ennen kuin huomaakaan, on kulahtanut häkkisänky haettu kellarista takaisin, vanhat lelut vaativat taas kaappitilaa, rakkaimpia lastenvaatteita ja -kirjoja pengotaan esiin ja jostain kumman syystä tavaratalossa on tarkastettava silloin tällöin leluosasto, vaikka olisi kaupassa yksinään...

Niinpä tulos on sitä, mitä se meillä nyt on: suloinen kaaos. Muun huushollin pystyn vielä jotenkuten hallitsemaan, mutta tämä niin kutsuttu työhuoneeni, voih. Kuten olen jo aiemmin maininnut, se on pinkki. Se ei siis ole mikään hillityn vaaleanpunainen vaan PINKKI. Kuin mansikkajäätelö. Tapetit ovat jäänne kuuden vuoden takaa, kun yksitoistavuotias tyttäreni majaili huoneessa. Hän muutti isosiskon kämppään, kun tämä lähti maailmalle lukion jälkeen. Tapetit vain jäivät vaihtamatta. Itse asiassa muutama hillitty rulla tuli jossain vaiheessa ostettuakin, mutta ne kököttävät vieläkin avaamattomina. Kun Riku-poika syntyi, ajattelin, että antaa suhteellisen hyväkuntoisten tapettien olla toistaiseksi, koska hän sotkee ja hajottaa ne kuitenkin kasvaessaan. No, nyt hän on kohta neljä, eikä (toivottavasti) enää piirtele seiniin, mutta mitäs tehdään, kun perässä tulee Siiri, 4 kuukautta? Hänellä on taiteellisin kausi vielä edessäpäin. Toisaalta, mistä sitä tietää, vaikka tulisi vielä Matti ja Maija ja Roope ja Liisa...

Niin, palatkaamme siis tämän pinkin työhuoneeni järjestykseen: Kuvista käynee ilmi, mistä puhun.

Leikki%C3%A4%20006.jpg

Ah, tätä väri-iloa. Ja järjestystä. Ajattelin vähän siivota tänään, mutta turhaa se on. Riku tulee huomenna uudelleen kylään. Vaihdoin eilen hillityimmät jouluverhoni huoneeseen, mutta ei se paljon auta...

Toisaalta, kun katsoo tätä alempaa kuvaa, minulla itselläni on ehkä eniten syytä katsoa peiliin: Miksi en päässyt Ikeassa tuon teltan ohi? Miksi piti hankkia se itselleni kiusaksi? (No, kun se oli niin JÄNNITTÄVÄ. Minulla ei ollut koskaan omaa leikkitelttaa...) Siinä se nyt töröttää seuraavat kymmenen vuotta imurin tiellä. Ja värien ilotulitus repii silmät päästä. Sillä lailla.

Leikki%C3%A4%20003.jpg

Ei minun ole tarkoitus valittaa. Päinvastoin. On ihanaa, kun pienet jalat teputtavat ympäriinsä ja välillä suorastaan ratkiriemukasta hoksata viimeisimmät kepposet. Entä sitten ne jutut? Niin välkkyjä oivalluksia kun itsekin saisi päivittäin, sitähän olisi varmaan huippukeksijä. Eniten sydämeen käyvät ne hetket, kun saa pikkuisen paijata kiireistä kolmivuotiasta, jonka mielestä pussaaminen on "yäk". Tai kun katselen yöllä nukkuvaa lasta; enhän voi olla käymättä ainakin neljä kertaa yössä tarkistamassa, että peitto on hyvin.

Siirin kanssa olemme vasta alussa. Hän ei ole vielä ollut hoidossa, koska ei suostu syömään tuttipulloa. Niinpä hän on kuin takiainen kiinni äidissään. Kun hän tulee äidin kanssa kylään, tappelemme sylivuoroista ja ihmettelemme taas, kuinka hyvältä se pieni sileä poski tuntuu omaa poskea vasten. Lapsen läheisyydestä ei saa tarpeekseen ikinä.

Tyttöjen leluvarastoa on taas koluttu sillä silmällä, että uusi leikkijä on naispuolinen. Meillä ei ole poikaa ollutkaan, joten Rikun lelut ovat olleet melko sukupuolineutraaleja, legoja, palapelejä, piirustusvälineitä, palloja jne. Muutama pinkki Barbiauto sentään löytyi, joten on hän päässyt autoilun makuun meilläkin. Tietenkin on myös tullut hankittua uusia...

Höperö mikä höperö.