Tänään alkoi jostain syystä tuntua siltä, että seinät kaatuvat päälle. Viihdyn yleensä erinomaisesti yksin ja keksin kotona mielekästä tekemistä; esimerkiksi nautin klassisen musiikin kuuntelusta ja kotitöistä, mutta nyt oli mieliala niin maassa, etten kestänyt itseäni enää.

Sama alakulo vaivasi jo eilen. Tunsin itseni huonoksi ihmiseksi, kun jäin nukkumaan perheeni lähtiessä työhön ja opiskelemaan. Tuntui, ettei minua tarvitse kukaan enää koskaan. Kun sitten annoin sen tunteen päästä valloilleen korvieni välissä, koko eilispäivä (ja tämäkin päivä) meni pilalle. En saanut aikaan mitään. Tuijotin telkkaria enkä edes neulonut. Söin epäterveellisesti ja kärsin koko yön vatsakivusta.

Kun olo ei ollut aamulla kohentunut, päätin lähteä autoajelulle. Kävelyllehän minä en pääse, kun kipeä nilkka vaivaa niin kovasti. (Vaatisi leikkausta, mutta en saa mennyksi lääkäriin. - Oma vika siis.)

Sää oli mitä ihanin. Ajelin hissukseen pikkuteitä pitkin naapurikaupunkiin. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja värjäsi koko maailman kullankeltaiseksi. Järvet hohtivat voimakkaamman sinisinä kuin kesällä ja taivas kaareutui kirkkaana. Mikä ihaninta, tien varren laitumilla söivät vielä lehmät ja hevoset heinää, vaikka ensi viikolla on marraskuu!

Kameran tietenkin unohdin matkasta, mutta laitan tähän kuvan eräältä menneeltä syksyltä. Siinä tunnelma on melkein samanlainen.

2011-04-20%20084.jpg

Kun pääsin perille määränpäähäni, jätin auton parkkiin ja menin tuntemattomaan ravintolaan syömään. Lounasaika oli jo ohi, joten sain syödä todella rauhassa. Muita asiakkaita oli vain kourallinen.

Tilasin vuohenjuustobroileria ja kasviksia tomaattikastikkeessa. Perunat olisi pitänyt tilata erikseen, mikä oli minulle Suomessa uutta. Italiasta muistan saman käytännön jo neljännesvuosisadan takaa. No, en tilannut niitä ollenkaan, vaan otin tilalle salaattisekoituksen, jonka kastikkeena toimi yrttiöljy.

En tiedä, oliko upea sää saanut minut paremmalle tuulelle vai oliko ruoka todella niin erinomaista, kuin tuntui. Ehkä se johtui vain siitä, etten enää pääse ravintola-aterian kimppuun kovinkaan usein. (Aiemmin, kun söin päivittäin lounareilla ravintoloissa, se ei tuntunut mitenkään ihmeelliseltä...) Joka tapauksessa nautin täysin siemauksin yksinäisestä herkkuhetkestäni.

Seuraavaksi suuntasin askartelutarvikkeita myyvään liikkeeseen, josta poimin mukaan yhtä sun toista "tarpeellista", lähinnä jouluaskartelua varten. Sitten pitikin jo lähteä kotiin, koska vanhempi tytär oli tulossa yllättäen käymään. Taas kiemurtelin vanhoja kyläteitä pitkin kotiin ja iloitsin maailman kauneudesta. Tunnustan, että jopa itkin. Minua nolotti, koska olin antanut itseni jälleen vaipua synkkyyteen, vaikka minulla ovat asiat vielä ihan hyvin.

Kotiin päästyäni löysin tyttären ja lapsenlapsen olohuoneestani. Kolmevuotias Riku oli yhtä suloinen kuin aina, ja antoi pienen kiristyksen jälkeen jopa vähän halata. Nuorempi tyttäreni (melkein 18 v) halasi minua myös, kuten tekee monta kertaa päivässä.

Tämäkin päivä meni siis jälleen harakoille, jos ajatellaan tuottavaa työtä, mutta mielialani kannalta pikku ajelu oli tärkeä. Jotenkin maisemia katsellessa oma elämä asettuu taas oikeaan perspektiiviin ja alakulo pikkuisen helpottaa.

Konstinsa kullakin.