Kävin sitten tervehtimässä vanhempiani. Sairaanhoitajasiskoni (27 v) sattui käymään siellä samaan aikaan.

Voivottelin tuoreen työttömän masennuksessani, ettei minusta ole enää mihinkään. Sisko ehdotti opiskelua, mutta keksin ainakin viisi syytä, miksei se enää kannata näin vanhana (49 v). Tai jos opiskelisinkin, alan vaihto olisi pakollinen, koska kaupallisella alalla on jo valmiiksi niin paljon työttömiä, ettei 54-vuotias tuore tradenomi paljon työnantajien innostusta herätä.

Hoitoala nousi oitis esiin, koska siellä töitä riittää. Perustelin, ettei minusta ole minkäänlaiseksi hoitajaksi. En pysty lähikontaktiin muiden kuin lähiomaisten ja pikkulasten kanssa. Vauvan pepun pesu ei töki yhtään, mutta jos sama pitäisi tehdä horisevalle mummolle, siitä ei tulisi mitään. En haluaisi hoitaa kenenkään kynsiä, varpaita, korvia tai edes kammata hiuksia. En voi sille mitään. En pysty.

Minkäänlaista lemmikkieläintäkään en suostu ottamaan samasta syystä. Isännän akvaariokaloja suostun ruokkimaan, kun samanaikaisesti pidätän hengitystäni (kalanruoka haisee kuvottavalle), mutta siihen se jää. Jos niiden vedenvaihto kerrankin jää minun vastuulleni, kaloille koittaa lähtö. Suuntaa en vielä osaa sanoa, palauttaisinko kauppaan vai laittaisinko soppaa.

Olen hyvin pahoillani tästä luonteenpiirteestäni, häpeänkin vähän, mutta kaikista ei vain ole toisia hoitamaan. Kun keskustelu jatkui, tulin samalla ilmoittaneeksi, ettei minulle tarvitse koskaan hankkia omaishoitajaa, koska mieluummin nielen purkillisen unipillereitä kuin annan muiden vaihtaa vaippojani. No, se jää nähtäväksi, joudunko syömään sanani, kun aika koittaa. Ainakin vanha äitini loukkaantui siinä sivussa, minkähän takia, hmm...?

Siivoustöitä yritinkin aiemmin, mutta ne ovat päättyneet pari kertaa lääkärin pakeille, joten ihan ensimmäiseksi en niihin pyri, etenkin, kun jalkani on kävelykelvottomassa kunnossa ja vikaa ei ole vielä löytynyt.

Nauruksi tämä tiukka keskustelu kääntyi, kun sisko ehdotti taksikuskin hommia. Minulle! Olen viimeksi suorittanut taskuparkkeerauksen kuorma-autolla inssiajossa vuonna -86 ja se on vieläkin niin elävänä mielessäni, etten ole uudelleen yrittänyt. Siinä sitten mielikuvittelimme, miten asiakasparkani istuisivat taksin takapenkillä ja minä kiertäisin samaa korttelia kuudetta kertaa, kun sopivaa parkkia ei löydy... ja taksamittari raksuttaisi! Ei taida olla minusta siihenkään.

Tulevaisuuteni suunnittelu jäi tähän vaiheeseen, kun perheen miesväki saapui kahville. Ei löytynyt vielä ammattia nirppanokkatyöttömälle. Sanoin, että olen parhaimmillani ja onnellisimmillani kun saan touhuta yksikseni kellarissa... olisikohan mitään, mitä voisin siellä valmistaa?

images.jpg