Olin tänään yläasteella kolme oppituntia. Opoa, bilsaa ja enkkua opiskelemassa. Koulu oli keksinyt hassun idean: Joko vanhempi saapuu kolmeksi tunniksi kouluun tai lapsi itse istuu kaikki kuusi tuntia siellä. No, meillä ilmoitti neiti tiukasti, että on väärin, jos hän joutuu lauantainakin kouluun. Siispä äiti uhrautui. Siellä me sitten istuimme, neljän lapsen vanhemmat, oppilaiden keskellä. Suurin osa heistä oli sitten kuitenkin joutunut itse kouluun. Osasta perheitä puuttuivat molemmat osapuolet...

Täytyy sanoa, että minulla oli kivaa. Nuoret näyttivät paremman puolensa vanhempien läsnäollessa ja käyttäytyivät kummallisen hyvin. Opiskelimme ryhmätyönä ihmisen hermosolun osia bilsassa, selvitimme yhteishakua opossa ja englannintunnilla vanha äiti joutui kylmiltään suomentamaan enkunkappaletta ja keskustelemaan ujon nuoren miehen kanssa aiheesta. No, onneksi kaikki oli vielä hyvässä muistissa, vaikken ole oikeastaan tarvinnutkaan englantia lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Voisin mennä ensi viikolla uudelleen! Toivottavasti en innoissani häpäissyt tytärparkaani. Eihän sitä tiedä, miten kamalaa on, kun vanhemmat leikkivät koululaista. Tässä iässä kun olen jo tottunut toimimaan mielihalujeni mukaan, enkä paljon mietiskele, mitä muut ajattelevat. Kotiin tultuani herättelin koululaiseni vuoteesta. Hän sai nukkua puoleen päivään, kun kukaan ei ollut häiritsemässä.

Seuraavaksi painelin jatkamaan kutomista kansalaisopistolle. Kerrankin oli rauhallista, kun varsinaiset tunnit ovat vain maanantaisin. Siellä saa kuitenkin käydä kutomassa joka päivä, jos haluaa. Ihan hyvä systeemi, vaikka aiheuttaakin paineita meille hitaammille kutojille, kun aina ei vaan jaksaisi lähteä tai on muuta puuhaa. No, sain kudottua tavoitteenani olleen pätkän pellavaista kapeaa kangasta. En vielä kyllä ole varma, mitä siitä tulee. Puolet ajasta meni lankojen selvittelyyn ja kangaspuiden säätämiseen. Ärsyttävää. Etenkin, kun en osaa sitä kunnolla.

Muuta käsityötä en sitten enää jaksa tänään tehdäkään. Heräsin aamulla jo puoli viideltä enkä saanut enää unta. Nyt olen ihan poikki.

Pienen virityksen jaksoin kuitenkin tehdä silmiemme iloksi. Sain kerran työpaikaltani ison säkillisen muovisia "timantteja", jotka olisi muuten heitetty kaatopaikalle. Kuljetin ne sitten junalla Helsingistä kotipaikkakunnalleni pienissä erissä, koska ne ovat loppujen lopuksi aika painavia. Olen jakanut niitä ympäriinsä, pienet tytöt rakastavat niitä. Se, mitä alunperin halusin niistä tehdä, toteutui lopultakin tänään. Nyt minulla kasvaa lohikäärmepuu timanttiruukussa. Saapa nähdä, kestääkö se tällaista kohtelua.

PB230018-normal.jpg