Eilinen päivä meni enemmän tai vähemmän harakoille neuloessa ja purkaessa edestakaisin kahta huivia. Neuloin tyttären sinisen huivin alun neljään kertaan, pisimmillään yli 20 senttiä, ennen kuin uskoin, ettei malli miellytä. Loppujen lopuksi yksinkertainen joustinneule näytti parhaalta siinä langassa. Sitä voin nyt pistellä telkkaria katsellessa. Kesken tämän touhun halusinkin kokeilla, miten röyhelöhuiveja neulotaan. Se olikin helpommin sanottu, kuin tehty. Kelasin erinäisiä ohjeita netissä, kokeilin kahta erilaista lankaa, purin ja kiroilin, ennen kuin löysin englanninkielisen videon, jolla neuvottiin meikäläisellekin ymmärrettävästi, mitä minun pitää tehdä. Neuloin ensimmäisen kerän loppuun ja jäin ihmettelemään, miten saisin jatketuksi lankaa siististi. Sitten jatkoin taas sinistä kaulaliinaa.

Yö sujui onneksi ilman suurempaa vouhotusta, vaikka joskus intoilu vie minulta unet aivan kokonaan. Olinkin tarmoa täynnä tänä aamuna, kun pääsin kellariompelimooni. Viikko sitten sain ompelukoneeni takaisin huollosta, mutta en ollut saanut aikaiseksi sitä vielä kokeilla. Suunnittelin, että ompelisin tyttärille tänään t-paidat ja mahdollisesti jotain muutakin.

Olin leikannut edellisellä kerralla saumurin avulla yhden pussilakanan matonkuteeksi. Hieno idea, vaan tappavan vaarallinen. Siis saumurille. Kyllähän se leikkaaminen kesti kauan ja kyllähän siitä koneesta lähti välillä outoa ääntä. Mutta kunnossa se oli, kun sen sinne jätin. Tänään pujotin langat takaisin koneeseen ja käynnistin sen. Kas, kone käy juuri ja juuri, neulatanko laahustaa hitaasti ja tikki on omituista. Ilmeisesti onnistuin rikkomaan koko masiinan sillä matonkuteenleikkauskokeilullani. Älkää tehkö samaa mokaa!

Täytyy tunnustaa, että itkin kiukusta. Soitin ukolleni töihin ja vollotin ääneen. Niin sitä tasapainoinen naisihminen toimii. "Ensin hajosi ompelukone, nyt saumuri. Ei voi olla totta, miten vaikeaa minun on päästä ompelun alkuun. Kohta on joulukin!" Ukkokulta lohdutteli vain, että hankitaan uusi. No, ei auta itku markkinoilla. Kai se on niin tehtävä. Laskin juuri, milloin oikeastaan ostinkaan tämän hajonneen saumurin ja huomasin, että tuosta tapahtumasta oli yllättäen päässyt kulumaan jo yli viisitoista vuotta. Minä kun luulin, että se on melko uusi...

Nyt sitten pitää saada into säilymään sen verran aikaa, että saan saumurin numero kolme haltuuni. Kun olin kiukutellut tarpeekseni yläkerrassa, painelin takaisin kellariin ja korjasin sopivan mittaisiksi eräät jouluverhot, jotka olivat odotelleet tätä toimenpidettä kahdeksan vuotta. Olihan tuo jo aikakin. Seuraavaksi järjestelen kangaskaappiini uudet ostokset, jotka lojuvat keskellä pöytää.

Sitten minulla olisi se yksi keskeneräinen jakku, joka on odotellut vuoria henkarissa jo muutaman vuoden. Siihen en tarvitse enää saumuria, ompelukone riittää. Hmm. Ehkä tämä vielä iloksi muuttuu.

Koska kaikki meni eilen ja tänään penkin alle, minulla ei ole mitään uutta näytettävää. Kaivelinkin sitten tähän yhden kuvan vanhasta albumistani. Se esittää nuoruuteni sienimetsää, jota ei ole enää olemassa. Sen paikalla seisoo nyt uusia omakotitaloja. Otin tuon kuvan muutama vuosi sitten aurinkoisena syyspäivänä, kun olimme mieheni kanssa sieniä metsästämässä. Sammal oli tuolla mäellä juuri niin pehmeää, kuin kuvasta näkyy. Kuin samettia...

Teetin otoksesta Ifolorilla suuren taulun makuuhuoneemme seinälle. Sitä on kiva katsella sängystä käsin ja muistella onnellista nuoruutta, kun seikkailimme tuossa metsässä isolla kaveriporukalla. Ne olivat hyviä aikoja, ne.

2011-04-20%20080-normal.jpg