Ansaitsisin potkun persuksille siksi, että olen pettänyt teidät, rakkaat lukijani. Koko kesän olen touhunnut kaikkea muuta, paitsi päivittänyt blogiani. Aloin nyt tutkia valokuvasaalista ja miettiä, mitä oikeastaan teinkään kesän aikana. Hälyttävä uutinen on, etten ole näköjään tehnyt mitään!!!

En löytänyt kuvia käsitöistä ollenkaan. Aloin muistella menneitä ja hoksasin, että ne harvat käsityöt, jotka sain valmiiksi, lipsahtivat käsistäni ennen valokuvan ottamista. Sillä lailla. Muistan virkanneeni valkoisen pikkuliinan mökillä. No, päättelin sen ja annoin siskolleni. Samaan syssyyn virkkasin siskontyttärelle (4 v) valkoisesta langasta morsiuskruunun ja se meni samaa tietä. Ompelin vanhemmalle tyttärelleni 50-luvun tyylisen pienipilkkuisen hellemekon ja se katosi henkarista samalla, kun tytär poistui kotiinsa. Samoin kävi lapsenlapsen raidalliselle kesäpipolle. Mukaan lähti niin vauhdikkaasti, etten ehtinyt kameroineni perään.

Siis olenhan minä jotain tehnyt. Huh. Siltä osin helpottaa. Kamera on vain aina kadoksissa, kun pitäisi kuva ottaa. Tässä kuitenkin vähän hidasliikkeisempi pikkusisko (ei ehtinyt karkuun ennen kameran löytymistä) uudessa t-paidassaan, jonka ompelin tämänkesäisen Burdan kaavalla. Ei ollut ihan helppo nakki ommella. Muuten kyllä oli ok, mutta trikoon purkautuminen noissa mutkissa on enemmän kuin todennäköistä. Vielä sitä ei ole onneksi tapahtunut, mutta tuskin on kaikkein kestävintä mallia tämä paita.

P5210015-normal.jpg

No, kuten tämän blogin nimestä saattaa arvata, olen saanut aikaan myös jonkin verran keskeneräisiä käsitöitä… Antakaas, kun mietin.

Jo pidempään on ollut kesken tyttären pyytämä musta pitsiliina. Valitsin siihen niin ärsyttävän kuvion, etten viitsi tehdä sitä. Harmi, sillä se on kuitenkin kaunis malli. Vasta neljä palaa kasassa. Ainakin kaksikymmentä tekemättä. Tekosyynä käytän sitä, etten näe kunnolla virkata mustaa lankaa, kun alkaa ikänäkö vaivata… hmm. Pitäisiköhän terästäytyä?

Eräänä kesäpäivänä keksin melko ”fiksun” idean. Kaivelin kätköistäni pussillisen erittäin ohuita virkkauslankoja. Ne ovat mummojeni perintöä minulle. Ikää langoilla on vähintään viisikymmentä vuotta. Kunnossa ne kumminkin ovat, mitä nyt vähän kellastuneita. Mietiskelin, miten siihen aikaan kukaan näki tehdä niistä yhtään mitään, valaisimet kun olivat mitä olivat. Kuitenkin ovat mummot virkanneet niistä uskomattoman kauniita lakananpitsejä, joita meillä vieläkin on tallessa. No, siitä se idis sitten lähti. Keksin kokeilla itse, miten helppoa ohuen langan virkkaaminen on. Koska en yleensä käytä pitsilakanoita, aloin vääntää pikkuliinaa langasta, jonka numero oli 60. Oikeasti malli oli huomattavasti paksummalle langalle tarkoitettu, mutta mitä siitä. Itse asiassa työ on edistynyt todella pitkälle, vain muutama kerros puuttuu. Ongelmana on vain se, että joudun riisumaan silmälasini, että näkisin niin pienet silmukat. Sitten en näekään enää kauemmas… jotenkin on avuton olo istua puolisokeana virkkaamassa.

Valkoisesta kalastajalangasta minulla on kesken kolmas pitsiliina. Se on ruutuvirkkauksella tehty, neliskulmainen viritys. Tarkoitettu yöpöydälle. Siihen pitäisi kehitellä jonkinlainen reunus. Malli kun on vain yksi mallikerta isommasta liinasta. Kun saan sen tehtyä, pitäisi virkata toinen, toiselle yöpöydälle. 

Joku voisi päätellä, että meillä on sellainen yltiöromanttinen vanhan mummon koti… ei pidä paikkaansa. Huonekalumme ovat melko yksinkertaista ja kulmikasta mallia, värit neutraaleja ja koriste-esineitä on vain harvakseltaan. Nämä pitsiliinat ovat pieni romanttinen lisä, jota käytän enimmäkseen kesäisin ja useimmiten valkoisena. En pidä riemunkirjavasta pitsistä. Vähitellen olen kyllä alkanut taipua ajatukseen, että jouluksi voisin virkata punaisen kaitaliinan, mutta sekin on vasta suunnitteluasteella. Onneksi. Kun saisin ensin valmiiksi nuo keskeneräiset!

No, nyt on taas alkanut lapasten ja sukkien väsääminen, kun perhe täytyy pitää lämpimänä. Lapsenlapsi sai pienet vihreät sukat ja hänen äitinsä saa piakkoin tummanharmaat lapaset. Ne ovat minun TV-käsitöitäni. Sellaisia, joita voin neuloa samalla, kun tuijotan jännäreitä. Ah, siitäpä tulikin mieleen. Sain viime viikolla valmiiksi vaaleanpunaisen pikkuponchon, edellisen TV-käsityöni. Siitäpä pitääkin ottaa valokuva. Ehkä sitten ensi kerraksi.

Eipä tosiaan ole kesän saldo kehumisen arvoinen. Aika on tainnut valua hukkaan. Onneksi pihallamme ovat kukat pärjäilleet suunnilleen omin voimin. En kitkenytkään kuin yhden kerran. Kukkapenkit ovat niin täynnä, ettei sinne pahemmin rikkaruohoja mahdu. Osa kasveista nousi keväällä kuolleista, kuten esimerkiksi tämä pelargonia. Vein sen viime syksynä kellarin ikkunalle kukkivana, mutta alle aikayksikön se rupsahti harmaaksi rangaksi. Sitten se kökötti autotallin pimeässä nurkassa odottamassa kompostiin joutumista koko talven. Yllättäen juuresta nousi keväällä vaaleankellertävä alku, jolle hellämielinen ukkoni antoi välillä aina vettä. Tässä on tulos. Laitoimme rääpäleen vanhaan kattilaan muratin kanssa. Jotkut ne haluavat elää vaikka väkisin.

P8230043-normal.jpg