Mitä voi saada aikaan sitkeä nainen kilosta vääränväristä ja –paksuista lankaa, kun annetaan aikaa kaksikymmentä vuotta?

Tilasinpa ammoisina aikoina kilon ”luonnonvalkoista virkkauslankaa” Anttilan postimyynnistä. Sain viisi rullaa valkaisemattoman kalalangan näköistä, mutta paksumpaa lankaa. Siitä ei kannattanut virkata pöytäliinaa, koska tulos olisi ollut ruman kömpelö. Sama vika sängynpeittoa ajatellen, eikä se edes olisi riittänyt.

Pyörittelin lankaa aikani, kunnes löysin Burda-lehdestä virkatun puseron mallin. Aloin innolla tehdä verkkopohjaa, johon oli tarkoitus lopuksi kiinnittää kolmiulotteisia kukkia. Kummasti into vain laantui, kun verkkoa riitti ja riitti. Pikkuhiljaa työ unohtui kaapin perälle, josta löysin sen aina kesälomilla, tein pari kerrosta lisää ja siirsin taas takaisin kaappiin.

Näin meni yli kymmenen vuotta. Sinä aikana siunaantuneiden lisäkilojen määrää en kehtaa tässä edes kertoa, mutta ikävuosia tuli lisää samaa tahtia, kuin aikaa kului. Yllättäen muutama vuosi sitten huomasin, etten enää panisi verkkopaitaa päälleni, vaikka mikä olisi. Mitä siis tehdä 80 senttiä pitkälle, suorakaiteen muotoiselle verkolle? Se oli liian leveä kaitaliinaksi tai salusiiniksi, liian kapea verhoksi ja lisäksi en halunnut virkata enää yhtään kerrosta sitä tylsää verkkoa!

Kas, tässä mietinnän tulos. Tulihan siitä lopulta jotain.



Taitoin palan kahteen osaan ja pujottelin satiininauhalla tankokujan taitteeseen. Lisäksi virkkasin itse keksityn mallin mukaan pitsireunuksen kumpaankin reunaan. Oikein kätevä ja romanttinen verho saunan pukuhuoneeseen.

Tässä vaiheessa oli vasta puolet ongelmasta hoidettu. Lankaa oli kolmisen rullaa jäljellä. Tein erilaisia kokeiluja, aloitin mallitilkkuja ja unohdin lopulta koko jutun.

Kun taas meni muutama vuosi ja siirryin Helsinkiin töihin, mietin jotain neulottavaa junamatkojen ajaksi. Keksin, että voisin ohuilla puikoilla neuloa murheenkryynilangasta sohvatyynyn päällisen. Se ei olisi liian koristeellinen, kun malli perustuisi nelikulmioihin. Tuumasta toimeen. Neuloin itse asiassa kaksikin päällistä.



Siinä vaiheessa lankaa oli jäljellä enää niin vähän, että kolmatta tyynyä ei olisi syntynyt. Silti se kerän jämä vaivasi minua. Tutkiessani kerran keskeneräisten virkkaustöideni kasaa, löysin kolme virkattua pitsitilkkua, jotka oli kiinnitetty toisiinsa. Neljäs puuttui, mutta niin puuttui ohjekin. Mitään muistikuvaa minulla ei ollut siitä, mitä olin aikonut tilkuista tehdä. Olin niin laiska, etten jaksanut tutkia tilkkuja ja virkata siltä pohjalta niitä lisää. Lisäksi tilkkujen koko ei taaskaan sopinut mihinkään. 40 sentin sohvatyynyynkin ne olivat joko liian pieniä tai liian suuria. Asia jäi siihen.

Tänä keväänä tutkiskelin kellarissa kaappia, joka oli täynnä mappeja. Löysin sieltä ohjeen puuttuvaan tilkkuun! Aikani asiaa pohdiskeltuani sain idean: Teen neljännen tilkun, neulon tyynyn takakappaleen ja lisäksi neulon paneelireunuksen etupuolelle, jotta se riittää tyynyn mittoihin. Työ lähti alulle, mutta tyssäsi taas jostakin tuntemattomasta syystä.

Vaan, (fanfaareja), nyt joulun jälkeen sain itseäni niskasta kiinni, koska parempaakaan tekemistä ei ollut. Tänä aamuna kello 7 olen saanut tuon tyynyn valmiiksi. Jäljellä on vain söpö kerä, jonka sain purettuani kaikki turhat mallitilkut.

Kyllä aika tavaran naattii, kuten kotipuolessa sanottiin.